keskiviikko 5. lokakuuta 2016

Im Westen nichts Neues

Edellinen blogikirjoitukseni vekkulista veijarista tulkittiin myös siten, että pyrin sillä hyssyttelemään keskustelua tärkeistä asioista. Ajatukseni ei todellakaan ollut, eikä edelleenkään ole, että keskustelu kiellettäisiin. On vain niin kovin vaikeaa uskoa, että kykenisimme rakentavaan keskusteluun. Ja kuitenkin koen, ettei kukaan, joka haluaa kehittää asioita ja oppia ymmärtämään toisten mielipiteitä avartaakseen omia näkemyksiään, halua estää rakentavaa keskustelua. En minäkään. Seison kuitenkin edelleen sen ajatukseni takana, ettei juoksuhaudoista, bunkkereista ja taisteluesteiden takaa tapahtuvaa repivää huutelua tarvita, koska se satuttaa, hajottaa ja repii rikki. Keskustelu on myös erittäin haastavaa, kun osapuolten kannat on lukittu uskoon omasta absoluuttisesta oikeassa olemisesta. Tällaisessa keskustelussa ainoaksi tavoitteeksi voi asettaa sen, että oppisimme ymmärtämään toisiamme ja elämään, erilaisista tulkinnoista huolimatta, sovussa ja yhdessä rakentaen. Tämänkin tavoitteen saavuttaminen tuntuu melko toivottomalta, koska samoista asioista on "keskusteltu" niin kauan, kuin itse muistan. Joten näyttää siltä, etteivät käydyt keskustelut ole johtaneet toivottuihin tuloksiin. Vuosikymmenten tuloksena näyttäisikin olevan, että rintamalinjat on pidetty, eikä saavutetuista asemista ole suostuttu luopumaan. Voidaan ikävä kyllä todeta, ettei länsirintamalta kuuluu mitään uutta.

Tappavat tarkka-ampujat vai maailmanhistorian suurin love story

Liian moni vilpitön, usein nuoremman sukupolven kristitty, ei ole muistanut tai osannut varoa ja on rynnännyt taistelulinjojen väliin täynnä elämää ja paloa, ja samassa joutunut kaikkitietävien ja aina oikeassa olevien tarkka-ampujien kohteeksi. Kentillä viruu ihan liikaa haavoittuneita ja kuolleita kristittyjä, jotka ovat jonninjoutavan ja täysin turhanpäiväisen sodankäynnin uhreja. Ja toisinaan jotkut vielä kehtaavat väittää heidän olevan hengellisen sodankäynnin uhreja. Kyse ei ole hengellisestä taistelusta, koska Piru saa katsella kovin tyytyväisenä ihan omaa keskenämme käymää lihallista taisteluamme.
Minä en halua suoda tätä iloa vekkulille veijarille, vaan valitsen mieluummin elämän armossa ja ilon vapaudessa, siitäkin huolimatta, että luodit viuhuvat ympärillä. Haluan elää täysillä yltäkylläistä elämää, jossa elämäntehtäväni on kertoa maailmanhistorian suurimmasta love storysta. Rakkauskertomuksen aihe on mies, joka suostui vapaaehtoisesti sijaiskärsijäksi ja otti rangaistuksen, joka olisi kuulunut minulle. Hän on intohimoni ja Hänen rakkautensa ajaa minua eteenpäin. Ja kun aikani tulee täyteen, haluan kuolla elämän ja vapauden puolesta taisteltuani. En halua kaatua taisteltuani niiden kanssa, joiden tulisi olla sisariani ja veljiäni.

Hänen poikansa riittää

Vaikka nyt tuntuukin usein siltä, ettei länsirintamalta kuulu mitään uutta, niin uskon toivon olevan nuoressa sukupolvessa. Huomaan viihtyväni tavattoman hyvin tämän päivän nuoren sukupolven edustajien kanssa. Sydämestäni toivon, ettei heidän enää tarvitse kaatua edellisten sukupolvien tarkka-ampujien luoteihin. Ja sehän meidän tehtävämme oman sukupolvemme edustajina tulisikin olla, että turvaamme seuraavan sukupolven edustajia ja mahdollistamme sen, että he pääsevät toteuttamaan omaa näkyään. Antaa luotien viuhua meidän korvissamme ja otetaan vaikka vähän osumaakin heidän puolestaan. Ei pakoteta heitä enää rakentamiimme taisteluhautoihin, vaan pyyhitään virne vekkulin veijarin suupielestä, antamalla heille vapaus elää ja palvella ilman riitoja ja taisteluita. Seuraavan sukupolven innosta, palosta ja vahvasta uskosta olen rohkaistunut ja oppinut valtavasti. Heidän seurassaan olen oppinut keskittymään olennaiseen. Siihen, että Hänen poikansa riittää. Minullekin.

Mikko Kuustosen sanoin:
”Oli mies joka eli erilaisen elämän
Hän oli puhdas, Hän oli täydellinen
Ja niin sanottiin: tuo mies on jotain enemmän
ei voi elää noin tavallinen ihminen
Ei viisautensa jäänyt pelkkiin sanoihin
teoissaan Hän eli rakkauden
Sanoma taivaallinen oli lääke haavoihin
missä tahansa kulki, Hän toi vapauden
Ja tänään Jumala sanoo
Tuon miehen elämä riittää
Jos siinä on tarpeeksi Herralle
se riittää meillekin
Eivät ihmiset Häntä voineet ymmärtää
tuo mies puhui totta ja se liikaa on
Viisaat päättivät; Hänet täytyy hiljentää
jotain täytyy tehdä Hän ei ole vaaraton
Niin mies viaton hautaan tuomittiin
tähän tuomioon jokainen on syyllinen
Meidän tähtemme Hänet ristiinnaulittiin
Hän kantoi kaiken mihin kaatui ihminen
Ja tänään Jumala sanoo
Tuon miehen kuolema riittää
Jos siinä on tarpeeksi Herralle
se riittää meillekin
Niin Jumala sanoo
Hänen Poikansa riittää
Siinä on tarpeeksi Herralle
se riittää meillekin”




lauantai 1. lokakuuta 2016

Piru, tuo vekkuli veijari

Viimeisten kuukausien ajan olen pohtinut ihan vakavissani, että miten tässä näin kävi. Kristityt, uskovaiset tai miksi meitä nyt kutsutaankaan, olemme toinen toistemme kurkussa. Sosiaalisen median keskustelukulttuuri, jossa bunkkereista huudetaan toisillemme, kohtaamatta aidosti omalla persoonallamme toinen toisiamme, on kopioitunut nyt myös kristittyjen keskustelukulttuuriksi. Tätä toinen toistamme kunnioittamatonta, kasvottomasti käytävää lapsellista huutelua seuratessani, olen vakavasti pohtinut, mikä saa minut pysymään yhteisöissä, kirkkokunnissa ja seurakunnissa, joissa keskustelukulttuuri on tämän kaltaista. Tai miksi roikun edelleen sosiaalisessa mediassa pahoittamassa päivittäin mieleni useita kertoja.

Vekkuli veijari

Tätä pohtiessani näin sieluni silmin, kuinka Piru istuu jossakin kätyreidensä kanssa ja naureskelee aikaansaamaansa vastakkainasettelua uskovien joukossa. Meidän piti pyrkiä samaan suuntaan toteuttaaksemme Valmentajamme täydellisen ja voittoisan pelikirjan suunnitelman. Melkoisen taitava veijari, tuo vekkuli Piru, kun heitti meille hölmöläisille palloja, joissa yhdessä lukee seurakuntamusiikki, toisessa koetelkaa kaikki, kolmannessa naisten johtajuus seurakunnissa, neljännessä turvapaikanhakijat, viidennessä seurakuntakulttuurin muutos... Aloimmekin pelata toisiamme vastaan riivatun vimman vallassa. Olen niin pahoillani tästä tilanteesta. Mikä meidät sokaisi, niin että erehdyimme nappaamaan pallot ja lähdimme leikkimään niillä. Samalla unohdimme Mestarivalmentajamme vision, jonka piti olla seurakunnan ja minunkin tärkein asia. Kaiken pallottelumme keskellä emme enää edes huomaa, kuinka Kristus seisoo allapäin kentän laidalla, syrjäytettynä ja unohdettuna. Ja kuitenkin vain Hänen kanssaan olisimme voineet voittaa...

Hän sanoo viimeisen sanan

Syitä siihen, että vielä olen mukana, ovat mm. se, etten ole kokonaan menettänyt mielenterveyttäni ja että yhä edelleen rakastan seurakuntaa ja sen päätä. Ja etenkin se, että uskon edelleen Mestarivalmentajani pelikirjaan. Uskoni perusteella tiedän, että "lunastajani elää. Hän sanoo viimeisen sanan maan päällä ja on seisova multien päällä". (Job 19:25 92 ja 33/38)
Musiikin suhteen olen kaikkiruokainen. Uskon siihen, että Pyhä Henki kyllä ilmoittaa meille, jos menemme harhaan. Olen koko elämäni saanut olla rakentamassa Jumalan valtakuntaa kyvykkäiden ja täynnä Henkeä olevien naisjohtajien kanssa. Meidät on kutsuttu osoittamaan vieraanvaraisuutta kaikille ja erityisesti muukalaisille. Viimeistään nyt on aika tuoda seurakunta tähän päivään ja antaa mahdollisuus uudenlaiselle seurakunta- ja johtajuuskulttuurille. Joten en näistä jaksaisi enää taistella, koska tätä surkuteltavaa taistelua olen nyt seurannut neljällä vuosikymmenellä!

Missio Dei

Minun tehtäväni on rakentaa Jumalan valtakuntaa, Kristuksen seurakuntaa ja toteuttaa yksin ja yhdessä oma osuuteni Missio Deistä. Ei osallistua tuon vekkulin veijarin pallopeleihein ja keskinäisiin taisteluihin.

Iloitsen, että uskallan nykyään olla rohkeasti apostolinen paimen, joka rakastaa vahvoja Jumalan naisia ja miehiä eri kulttuureista ja kansoista, palvellen yhdessä heidän kanssaan. Ja iloitsen siitä, että vuosikymmenten kokemuksella otsani on jo edes vähän kovettunut ja nahkani parkkiintunut, enkä silti ole menettänyt herkkyyttäni kokea kipua silloin, kun Saatana tekee tuhojaan. Joten eiköhän olisi aika lopettaa huutelu puolin ja toisin. Peace, love and joy vaan kaikille!