maanantai 28. joulukuuta 2015

Älä pelkää!

On se vaan kumma, että vaikka kuinka minua rohkaistaan ja itsekin sen tiedän, ettei minun pitäisi pelätä, niin pelkäänpä sittenkin. Nopeasti listattuna pelkään ainakin ukkosta, kovaa tuulta, koiria, ahtaita paikkoja, korkeita paikkoja, sataman lokkeja, yksinäisyyttä, väkivaltaa, läheisten menettämistä, kipua, epäonnistumista ja erityisesti hylätyksi tulemista.
Voisi kuvitella, että iän ja elämänkokemuksen karttuessa pelot vähenisivät tai ainakin niiden kanssa oppisi paremmin tulemaan toimeen. Mutta kun kokemukseni on, että pelot vain lisääntyvät ja kyky hallita niitä vähenee. Aina kun tunnen saavani jonkun pelon hallintaan, niin jostain putkahtaa uusi pelko tai syy pelätä.
Joku on laskenut, että Raamatussakin kehotetaan 365 kertaa, ettei meidän tulisi pelätä. Onhan se lohduttavaa, että löydän tuosta minulle tärkeästä kirjasta jokaiselle päivälle kehotuksen, olla pelkäämättä. Ja voinhan aina myös tehdä mielikuvaharjoituksia pelon voittamiseksi. Seison peilin edessä, hengitän syvään sisään ja ulos, tyynnytän mieleni, katson itseäni silmiin ja vakuutan itselleni, ettei minun tarvitse pelätä. Vaikka kuinka olen rohkaissut itseäni Jumalan sanalla, rukouksella, meditaatiolla ja pyytänyt läheisiäkin rohkaisemaan minua, niin miksi sydämeni hyppää kurkkuuni, sykkeeni nousee taivaisiin, puristan käsiäni nyrkkiin ja puren huuliani, kun kadulla vastaan tulee koira. Eikä edes sen koolla ole väliä. Ihan sama, onko se chihuahua vai tanskandoggi.
Olen tehnyt vuosien ja jopa vuosikymmenien ajan työtä analysoidakseni, mistä pelkoni nousevat. Olen löytänyt monien pelkojeni juuret ja osin ne ovatkin revitty pois. Mutta kun emotionaalinen muistini on ihan liian hyvä, niin jostain syvyydestä pelkoni saavat aina lisää bensaa liekkeihin. Järki sanoo, ettei ole mitään syytä, eikä tarvetta pelätä, ja silti pelkään niin maan perusteellisesti!
Ukkoselta ja kovalta tuulelta voin suojautua. Voin välttää koiria, sataman lokkeja, väkivaltaisia ihmisiä, ahtaita ja korkeita paikkoja. Pitämällä huolta ihmissuhteistani, voin onnistua elämään tyydyttävää sosiaalista elämää. Kivultakin voin ainakin osittain välttyä, olemalla varovainen ja pitämällä terveydestäni huolta. Epäonnistumista en koskaan onnistu täysin välttämään, enkä oikeastaan haluakaan. Jos nimittäin en koskaan epäonnistuisi, niin se olisi lienee merkki elämättömästä elämästä. Läheisiäni joudun ennemmin tai myöhemmin menettämään, mutta nyt kun he ovat vielä elämässäni, niin koitan antaa heille aikaani ja huomiotani. Järkeni sanoo, ettei minun myöskään tarvitsisi pelätä hylätyksi tulemista, mutta kun nuo tunteet...
Vuosi 2015 vaipuu kohta historiaan ja muistoihin. Tunnemuistiini tästä vuodesta jäävät isot jäljet koetuista peloista, jotka hetkittäin vyöryivät ja tuntuivat miltei hallitsemattomilta. Sekä läheisen menettämisen pelko, että osittain siitä johtunut hylätyksi tulemisen pelko saivat hetkittäin ilon häviämään elämästä. Kun on tottunut liitämään kotkan lailla vapaana ilmojen tiellä, niin orrella kyyhöttäminen tuotti suurta tuskaa. Onneksi kohta päättyvään vuoteen kuului paljon myös hyviä ja onnellisia hetkiä. Niiden ja kipujen prosessoinnin avulla vuoden loppupuolella olen taas saanut nauttia mahtavista maisemista, huikeista nousevista virtauksista ja siipien kantokyvystä. Tiedän ja uskon ettei minua hylätty, eikä tulla hylkäämään, joten hiljalleen jo tunteetkin seuraavat perässä. Eli tässä vaiheessa vuotta voinenkin jo sanoa, että lopussa kiitos seisoo. 
Mitä sitten olen oppinut? Toivottavasti ainakin sen, että hyväksyn itseni silloinkin, kun pelkojeni takia siipeni eivät kanna. Ja kun opin hyväksymään itseni, niin voin hyväksyä toisetkin, jotka taistelevat pelkojensa kanssa. Onhan se hyväntahtoista kannustaa ja kehottaa olemaan pelkäämättä, mutta joskus vaan pitää antaa aikaa ja luottaa prosessiin. Toivoa ei kannata menettää, vaan luottaa että jossain vaiheessa tulee aika jälleen kohentaa siivet ja antaa niiden kantaa.