torstai 2. heinäkuuta 2015

Peilejä, paljon peilejä, lisää peilejä…


Suhteeni peileihin on ollut varsin kompleksinen. Elämässäni on ollut jopa vuosien jaksoja, jolloin olen tietoisesti vältellyt peilejä. Varsinkin, kun ne ovat näyttäneet totuuden itsestäni. On toki paljon peilejä, joita olen surutta hyödyntänyt. Parranajopeili, auton peruutuspeilit, odontoskooppi ja se pieni teleskooppivarren päässä oleva nivelletty peili, jonka avulla voi etsiä vaikka auton konetilaan pudonneita muttereita. Ihan totta, sellainen minulla on. Sain sen joskus apeltani lahjaksi ja en ole sitä vielä koskaan varsinaisesti tarvinnut. Mutta poikieni mielestä se on aina ollut yksi mielenkiintoisimmista työkaluista pakissani.

Ruumiin peili


Onhan se ihan hauskaa hihitellä omalle kuvalleen Linnanmäen naurupolun vääristävissä peileissä. Nauruni on yleensä hyytynyt siihen, kun katsellessani koomisen näköistä keskivartalostaan pöhöttyneen miehen peilikuvaa, olen samalla tajunnut, että seison ihan tavallisen vääristämättömän peilin edessä.
Joitakin vuosia sitten tein kuitenkin tietoisen päätöksen. Enää en suostu elämään peilikammoisen elämää. Kyseessähän ei ollut konkreettisesti peiliin kohdistuva pelko, vaan autofobia, eli itsensä inhoaminen. Se millaisena näin itseni peilistä inhotti, syyllisti ja muistutti heikkoudestani. Ilman peilikammon voittamista ja autofobiasta vapautumista en olisi koskaan voinut edes kuvitella aloittavani kuntosaliharrastustani. Kuntosalini on nimittäin täynnä peilejä ja jotenkin oudolla tavalla olen oppinut jopa nauttimaan niistä. Vaikka soutulaitteella rehkiessäni vatsamakkarani ovat edelleen varsin koomisen näköiset, hauiskääntöä tehdessäni ranteeni näyttävät mitättömän ruipeloilta ja kuntopyörällä polkiessani näen pohkeideni olevan eriparia, kestän näkemäni jo erinomaisesti. Olen mikä olen. Tärkeämpää, kuin se miltä näytän, on se, että elän ja iloitsen siitä, mikä olen.
Itse asiassa koen lähes hellää mielihyvää, kun peilikuvani muistuttaa minua eletyistä vuosista, ajetuista kilometreistä ja koetuista kivuista. Ennen kaikkea peilistä näkemäni kuva kertoo siunatusta elämänkokemuksen tuomasta pääomasta, jota on henkeeni, sieluuni ja ruumiiseeni kertynyt. Rypyt ja uurteet silmäkulmissa, harmaat partakarvat ja brežneviläiset kulmakarvat… Nehän ovat suorastaan hellyttäviä.


Sielun peili


Peiliä tarvitaan myös tutkiessamme sielumme syövereitä (syöveri = kuilumainen pohjaton syvyys, suomisanakirja.fi). Sinne pohjattomaan syvyyteen on lähes viidenkymmenen vuoden aikana uponnut melkoinen määrä kaikenlaista ja monenmoista elettyä ja elämätöntäkin kokemusta. Tehtyjä ja tekemättä jätettyjä tekoja, sanottuja ja sanomatta jätettyjä sanoja, koettuja ja kokemattomia tunteita, kohtaamisia ja kohtaamatta jättämisiä, anteeksisaamisia ja anteeksiantamisia, häpeää ja hyväksytyksi tulemista, armon ja syyllisyyden kokemusta, voimantunnetta ja heikkoa itsetuntoa, riittävyydentunnetta ja riittämättömyyttä, rakkautta ja rakkaudettomuutta…
Usein yön valvottuina hetkinä minuun iskee käsittämätön himo syöksyä päistikkaa tuohon outoon ja tutkimattomaan kuiluun, jota sieluksi kutsutaan. Enkä tuolta kuilusta meinaa päästä omin avuin millään takaisin ihmisten ilmoille. Se vaan on niin koukuttavaa kaivella tuota kammiota. Aarteet löytyvät kovin usein kaiken saastan ja lian alta. Aarteiden etsiminen kestää ja vaarana on, että koko komeus romahtaa niskaani.
On mahtavaa tietää, että sieluni pohjattomuus on täynnä todellisia aarteita, jotka nousevat esiin tarvittaessa ilman kuiluun syöksymistä. Syövereistä aarteita penkoessani löysin useimmiten vain kielteisiä asioita, kuten tekemättä jätettyjä tekoja, sanomatta jätettyjä sanoja, kokemattomia tunteita, kohtaamatta jättämisiä, häpeää, syyllisyyden kokemusta, heikkoutta, riittämättömyyttä ja rakkaudettomuutta.
Tämänkin suhteen olen tehnyt tietoisen valinnan. En enää syöksy, ainakaan päätä pahkaa, sielun syövereihin. Olen opetellut käyttämään sieluni tutkimiseen peilejä. Sielun tutkimiseen soveltuvat peilit näyttävät ihan ihmisen kaltaisilta. Kohdatessani erilaisissa tilanteissa hyvin erilaisia lähimmäisiäni, pystyn heidän kautta peilaamaan, millaisia aarteita sieluuni on kertynyt. Vai ovatko aarteet vielä jätekasojen kätkössä. Ikävä kyllä lähimmäispeilini vieläkin toisinaan näyttävät sen, että todelliset aarteet ovat yhä piilossa. Mutta yhä useammin pysähtyessäni peilin eteen ja näenkin jo aarteita sielussani. Tehtyjä hyviä tekoja, sanottuja rakkaudellisia ja rohkaisevia sanoja, aitoja tunteita, myönteisiä kohtaamisia, anteeksisaamisia ja anteeksiantamisia, itsensä ja toisten hyväksymistä, armon kokemusta, voimantunnetta ja nöyryyttä, riittävyydentunnetta, laupeutta ja rakkautta.
Kun hyväksyn sen, mitä näen noista ihmisen kokoisista ja näköisistä peileistä, pystyn hyväksymään myös peilinäni toimivan lähimmäiseni. Tällöin laskeudumme samalle tasolle kohtaamaan toinen toisemme samanarvoisina ja yhdenvertaisina. Ja vaikka edelleen näen peilistä katsoessani asioita, jotka eivät ole täydellisiä ja virheettömiä, tulen niiden kanssa toimeen. Olen oppinut hyväksymään rikkautena ja voimavarana sen kaiken, mitä sieluni syövereihin on kätketty. Aivan erinomaisia peilejä elämässäni ovat olleet, ja toivottavasti ovat jatkossakin, oma vaimoni ja lapseni.  
Kaikkine sielun haavoineni ja arpineni olen sangen hyvä, ja etenkin kehityskelpoinen, ihminen.

Hengen peili


Olisi turhan helppoa ja yksinkertaista todeta, että kristittynä (uskovaisena uudestisyntyneenä Jumalan lapsena) henkeni peileinä ovat Raamattu ja Pyhä Henki. Mutta miten niitä käytän ei aina olekaan helppoa ja yksinkertaista. Raamatun tulkitseminen on aina subjektiivista. Joko minun tulkintaani tai jonkun toisen tulkintaan uskomista. Myös Pyhän Hengen ohjauksen ymmärtäminen on haastavaa. Kuulen niin monia ääniä, joista pitäisi tunnistaa ja ymmärtää se oikea. Ja toisaalta pitäisi jättää turhat äänet huomioimatta. Omat mieltymykseni, tahtoni, haaveeni, unelmani ja lähimmäisteni ohjaus- ja manipulointiyritykset voivat ohjata harhaan.
Silti yritän peilata elämääni, uskoani ja kutsumustani. Toisinaan tuntuu siltä, että seison pimeän peilin edessä näkemättä mitään. Elämänkokemukseni kautta olen oppinut, että Raamattu ja Pyhä Henki ovat  valoja, jotka auttavat näkemään peilistä. Toisinaan valo on kirkasta, pyhää ja puhdasta. Se näyttää kaiken lian ja saastan, jotta voisin antaa armon ja totuuden puhdistaa ja pyhittää. Joskus taas valo on sopivan hämyisää, jolloin näen itseni armollisemmin ja ymmärrän taivaallisen Isänikin katsovan minua täydellisen armonsa ja rakkautensa kautta.
Tuossa myönteisessä valossa, tiedän kelpaavani Isälleni juuri sellaisena kuin olen. Ilman tekopyhyyttä, hurskastelua, omassa voimassani yrittämistä ja ilman yhtään tekoa, joilla yritän hyväksyntää ansaita.


Peilejä tarvitaan, että oppisin tuntemaan ja hyväksymään itseni – henkeni, sieluni ja ruumiini. Ja näin voin oppia hyväksymään myös sinut samanarvoisena Isämme edessä.