maanantai 28. joulukuuta 2015

Älä pelkää!

On se vaan kumma, että vaikka kuinka minua rohkaistaan ja itsekin sen tiedän, ettei minun pitäisi pelätä, niin pelkäänpä sittenkin. Nopeasti listattuna pelkään ainakin ukkosta, kovaa tuulta, koiria, ahtaita paikkoja, korkeita paikkoja, sataman lokkeja, yksinäisyyttä, väkivaltaa, läheisten menettämistä, kipua, epäonnistumista ja erityisesti hylätyksi tulemista.
Voisi kuvitella, että iän ja elämänkokemuksen karttuessa pelot vähenisivät tai ainakin niiden kanssa oppisi paremmin tulemaan toimeen. Mutta kun kokemukseni on, että pelot vain lisääntyvät ja kyky hallita niitä vähenee. Aina kun tunnen saavani jonkun pelon hallintaan, niin jostain putkahtaa uusi pelko tai syy pelätä.
Joku on laskenut, että Raamatussakin kehotetaan 365 kertaa, ettei meidän tulisi pelätä. Onhan se lohduttavaa, että löydän tuosta minulle tärkeästä kirjasta jokaiselle päivälle kehotuksen, olla pelkäämättä. Ja voinhan aina myös tehdä mielikuvaharjoituksia pelon voittamiseksi. Seison peilin edessä, hengitän syvään sisään ja ulos, tyynnytän mieleni, katson itseäni silmiin ja vakuutan itselleni, ettei minun tarvitse pelätä. Vaikka kuinka olen rohkaissut itseäni Jumalan sanalla, rukouksella, meditaatiolla ja pyytänyt läheisiäkin rohkaisemaan minua, niin miksi sydämeni hyppää kurkkuuni, sykkeeni nousee taivaisiin, puristan käsiäni nyrkkiin ja puren huuliani, kun kadulla vastaan tulee koira. Eikä edes sen koolla ole väliä. Ihan sama, onko se chihuahua vai tanskandoggi.
Olen tehnyt vuosien ja jopa vuosikymmenien ajan työtä analysoidakseni, mistä pelkoni nousevat. Olen löytänyt monien pelkojeni juuret ja osin ne ovatkin revitty pois. Mutta kun emotionaalinen muistini on ihan liian hyvä, niin jostain syvyydestä pelkoni saavat aina lisää bensaa liekkeihin. Järki sanoo, ettei ole mitään syytä, eikä tarvetta pelätä, ja silti pelkään niin maan perusteellisesti!
Ukkoselta ja kovalta tuulelta voin suojautua. Voin välttää koiria, sataman lokkeja, väkivaltaisia ihmisiä, ahtaita ja korkeita paikkoja. Pitämällä huolta ihmissuhteistani, voin onnistua elämään tyydyttävää sosiaalista elämää. Kivultakin voin ainakin osittain välttyä, olemalla varovainen ja pitämällä terveydestäni huolta. Epäonnistumista en koskaan onnistu täysin välttämään, enkä oikeastaan haluakaan. Jos nimittäin en koskaan epäonnistuisi, niin se olisi lienee merkki elämättömästä elämästä. Läheisiäni joudun ennemmin tai myöhemmin menettämään, mutta nyt kun he ovat vielä elämässäni, niin koitan antaa heille aikaani ja huomiotani. Järkeni sanoo, ettei minun myöskään tarvitsisi pelätä hylätyksi tulemista, mutta kun nuo tunteet...
Vuosi 2015 vaipuu kohta historiaan ja muistoihin. Tunnemuistiini tästä vuodesta jäävät isot jäljet koetuista peloista, jotka hetkittäin vyöryivät ja tuntuivat miltei hallitsemattomilta. Sekä läheisen menettämisen pelko, että osittain siitä johtunut hylätyksi tulemisen pelko saivat hetkittäin ilon häviämään elämästä. Kun on tottunut liitämään kotkan lailla vapaana ilmojen tiellä, niin orrella kyyhöttäminen tuotti suurta tuskaa. Onneksi kohta päättyvään vuoteen kuului paljon myös hyviä ja onnellisia hetkiä. Niiden ja kipujen prosessoinnin avulla vuoden loppupuolella olen taas saanut nauttia mahtavista maisemista, huikeista nousevista virtauksista ja siipien kantokyvystä. Tiedän ja uskon ettei minua hylätty, eikä tulla hylkäämään, joten hiljalleen jo tunteetkin seuraavat perässä. Eli tässä vaiheessa vuotta voinenkin jo sanoa, että lopussa kiitos seisoo. 
Mitä sitten olen oppinut? Toivottavasti ainakin sen, että hyväksyn itseni silloinkin, kun pelkojeni takia siipeni eivät kanna. Ja kun opin hyväksymään itseni, niin voin hyväksyä toisetkin, jotka taistelevat pelkojensa kanssa. Onhan se hyväntahtoista kannustaa ja kehottaa olemaan pelkäämättä, mutta joskus vaan pitää antaa aikaa ja luottaa prosessiin. Toivoa ei kannata menettää, vaan luottaa että jossain vaiheessa tulee aika jälleen kohentaa siivet ja antaa niiden kantaa.

torstai 2. heinäkuuta 2015

Peilejä, paljon peilejä, lisää peilejä…


Suhteeni peileihin on ollut varsin kompleksinen. Elämässäni on ollut jopa vuosien jaksoja, jolloin olen tietoisesti vältellyt peilejä. Varsinkin, kun ne ovat näyttäneet totuuden itsestäni. On toki paljon peilejä, joita olen surutta hyödyntänyt. Parranajopeili, auton peruutuspeilit, odontoskooppi ja se pieni teleskooppivarren päässä oleva nivelletty peili, jonka avulla voi etsiä vaikka auton konetilaan pudonneita muttereita. Ihan totta, sellainen minulla on. Sain sen joskus apeltani lahjaksi ja en ole sitä vielä koskaan varsinaisesti tarvinnut. Mutta poikieni mielestä se on aina ollut yksi mielenkiintoisimmista työkaluista pakissani.

Ruumiin peili


Onhan se ihan hauskaa hihitellä omalle kuvalleen Linnanmäen naurupolun vääristävissä peileissä. Nauruni on yleensä hyytynyt siihen, kun katsellessani koomisen näköistä keskivartalostaan pöhöttyneen miehen peilikuvaa, olen samalla tajunnut, että seison ihan tavallisen vääristämättömän peilin edessä.
Joitakin vuosia sitten tein kuitenkin tietoisen päätöksen. Enää en suostu elämään peilikammoisen elämää. Kyseessähän ei ollut konkreettisesti peiliin kohdistuva pelko, vaan autofobia, eli itsensä inhoaminen. Se millaisena näin itseni peilistä inhotti, syyllisti ja muistutti heikkoudestani. Ilman peilikammon voittamista ja autofobiasta vapautumista en olisi koskaan voinut edes kuvitella aloittavani kuntosaliharrastustani. Kuntosalini on nimittäin täynnä peilejä ja jotenkin oudolla tavalla olen oppinut jopa nauttimaan niistä. Vaikka soutulaitteella rehkiessäni vatsamakkarani ovat edelleen varsin koomisen näköiset, hauiskääntöä tehdessäni ranteeni näyttävät mitättömän ruipeloilta ja kuntopyörällä polkiessani näen pohkeideni olevan eriparia, kestän näkemäni jo erinomaisesti. Olen mikä olen. Tärkeämpää, kuin se miltä näytän, on se, että elän ja iloitsen siitä, mikä olen.
Itse asiassa koen lähes hellää mielihyvää, kun peilikuvani muistuttaa minua eletyistä vuosista, ajetuista kilometreistä ja koetuista kivuista. Ennen kaikkea peilistä näkemäni kuva kertoo siunatusta elämänkokemuksen tuomasta pääomasta, jota on henkeeni, sieluuni ja ruumiiseeni kertynyt. Rypyt ja uurteet silmäkulmissa, harmaat partakarvat ja brežneviläiset kulmakarvat… Nehän ovat suorastaan hellyttäviä.


Sielun peili


Peiliä tarvitaan myös tutkiessamme sielumme syövereitä (syöveri = kuilumainen pohjaton syvyys, suomisanakirja.fi). Sinne pohjattomaan syvyyteen on lähes viidenkymmenen vuoden aikana uponnut melkoinen määrä kaikenlaista ja monenmoista elettyä ja elämätöntäkin kokemusta. Tehtyjä ja tekemättä jätettyjä tekoja, sanottuja ja sanomatta jätettyjä sanoja, koettuja ja kokemattomia tunteita, kohtaamisia ja kohtaamatta jättämisiä, anteeksisaamisia ja anteeksiantamisia, häpeää ja hyväksytyksi tulemista, armon ja syyllisyyden kokemusta, voimantunnetta ja heikkoa itsetuntoa, riittävyydentunnetta ja riittämättömyyttä, rakkautta ja rakkaudettomuutta…
Usein yön valvottuina hetkinä minuun iskee käsittämätön himo syöksyä päistikkaa tuohon outoon ja tutkimattomaan kuiluun, jota sieluksi kutsutaan. Enkä tuolta kuilusta meinaa päästä omin avuin millään takaisin ihmisten ilmoille. Se vaan on niin koukuttavaa kaivella tuota kammiota. Aarteet löytyvät kovin usein kaiken saastan ja lian alta. Aarteiden etsiminen kestää ja vaarana on, että koko komeus romahtaa niskaani.
On mahtavaa tietää, että sieluni pohjattomuus on täynnä todellisia aarteita, jotka nousevat esiin tarvittaessa ilman kuiluun syöksymistä. Syövereistä aarteita penkoessani löysin useimmiten vain kielteisiä asioita, kuten tekemättä jätettyjä tekoja, sanomatta jätettyjä sanoja, kokemattomia tunteita, kohtaamatta jättämisiä, häpeää, syyllisyyden kokemusta, heikkoutta, riittämättömyyttä ja rakkaudettomuutta.
Tämänkin suhteen olen tehnyt tietoisen valinnan. En enää syöksy, ainakaan päätä pahkaa, sielun syövereihin. Olen opetellut käyttämään sieluni tutkimiseen peilejä. Sielun tutkimiseen soveltuvat peilit näyttävät ihan ihmisen kaltaisilta. Kohdatessani erilaisissa tilanteissa hyvin erilaisia lähimmäisiäni, pystyn heidän kautta peilaamaan, millaisia aarteita sieluuni on kertynyt. Vai ovatko aarteet vielä jätekasojen kätkössä. Ikävä kyllä lähimmäispeilini vieläkin toisinaan näyttävät sen, että todelliset aarteet ovat yhä piilossa. Mutta yhä useammin pysähtyessäni peilin eteen ja näenkin jo aarteita sielussani. Tehtyjä hyviä tekoja, sanottuja rakkaudellisia ja rohkaisevia sanoja, aitoja tunteita, myönteisiä kohtaamisia, anteeksisaamisia ja anteeksiantamisia, itsensä ja toisten hyväksymistä, armon kokemusta, voimantunnetta ja nöyryyttä, riittävyydentunnetta, laupeutta ja rakkautta.
Kun hyväksyn sen, mitä näen noista ihmisen kokoisista ja näköisistä peileistä, pystyn hyväksymään myös peilinäni toimivan lähimmäiseni. Tällöin laskeudumme samalle tasolle kohtaamaan toinen toisemme samanarvoisina ja yhdenvertaisina. Ja vaikka edelleen näen peilistä katsoessani asioita, jotka eivät ole täydellisiä ja virheettömiä, tulen niiden kanssa toimeen. Olen oppinut hyväksymään rikkautena ja voimavarana sen kaiken, mitä sieluni syövereihin on kätketty. Aivan erinomaisia peilejä elämässäni ovat olleet, ja toivottavasti ovat jatkossakin, oma vaimoni ja lapseni.  
Kaikkine sielun haavoineni ja arpineni olen sangen hyvä, ja etenkin kehityskelpoinen, ihminen.

Hengen peili


Olisi turhan helppoa ja yksinkertaista todeta, että kristittynä (uskovaisena uudestisyntyneenä Jumalan lapsena) henkeni peileinä ovat Raamattu ja Pyhä Henki. Mutta miten niitä käytän ei aina olekaan helppoa ja yksinkertaista. Raamatun tulkitseminen on aina subjektiivista. Joko minun tulkintaani tai jonkun toisen tulkintaan uskomista. Myös Pyhän Hengen ohjauksen ymmärtäminen on haastavaa. Kuulen niin monia ääniä, joista pitäisi tunnistaa ja ymmärtää se oikea. Ja toisaalta pitäisi jättää turhat äänet huomioimatta. Omat mieltymykseni, tahtoni, haaveeni, unelmani ja lähimmäisteni ohjaus- ja manipulointiyritykset voivat ohjata harhaan.
Silti yritän peilata elämääni, uskoani ja kutsumustani. Toisinaan tuntuu siltä, että seison pimeän peilin edessä näkemättä mitään. Elämänkokemukseni kautta olen oppinut, että Raamattu ja Pyhä Henki ovat  valoja, jotka auttavat näkemään peilistä. Toisinaan valo on kirkasta, pyhää ja puhdasta. Se näyttää kaiken lian ja saastan, jotta voisin antaa armon ja totuuden puhdistaa ja pyhittää. Joskus taas valo on sopivan hämyisää, jolloin näen itseni armollisemmin ja ymmärrän taivaallisen Isänikin katsovan minua täydellisen armonsa ja rakkautensa kautta.
Tuossa myönteisessä valossa, tiedän kelpaavani Isälleni juuri sellaisena kuin olen. Ilman tekopyhyyttä, hurskastelua, omassa voimassani yrittämistä ja ilman yhtään tekoa, joilla yritän hyväksyntää ansaita.


Peilejä tarvitaan, että oppisin tuntemaan ja hyväksymään itseni – henkeni, sieluni ja ruumiini. Ja näin voin oppia hyväksymään myös sinut samanarvoisena Isämme edessä.

maanantai 29. kesäkuuta 2015

Itsetunto


Olen muuten aika paljon elämäni aikana pohtinut itsetuntoon liittyviä asioita, niin yleisellä tasolla, kuin oman nutun sisään kurkistellen. Yleisellä tasolla olen jotakin jo hahmottanut. Mutta itseäni tutkaillessani en edelleenkään varmuudella tiedä, missä oma itsetuntoni lymyää. Onko se pään tietoa, sielun syövereissä koettuja tunteita vai olisiko se sittenkin henkeni ohjaamaa kokemusta. Noin suunnilleen kuutena päivänä viikosta uskon löytäneeni itsetuntoni ja tämän kokemuksen rohkaisemana elän ja olen rohkeasti se, mitä kuvittelen olevani. Ja sitten sinä yhtenä päivänä viikosta olen taas hukannut itsetuntoni ja sen rippeetkin. Silloin hiippailen, tosin vain henkisesti, pitkin varjoisia kujia arkaillen olla oma itseni.

Teoreettinen viitekehys á la Petri


Itsetuntomme muodostuu kai lähinnä siitä, 1) millainen käsitys minulla on itsestäni, 2) mitä ajattelen muiden minusta ajattelevan ja 3) millainen elämänkokemus, toisin sanoen menneisyys, minulla on. Ajatuksillani ei ole tieteellistä pohjaa nimeksikään, vaan ne perustuvat siihen, mitä olen tähän ikään mennessä oppinut, kokenut ja elänyt. Mutta sen verran itsetuntoni on tänään kohdillaan, että uskallan seistä teoreettisen viitekehykseni takana.

Menneisyyden vankiko?


Kun pohdin omaa itsetuntoani, niin vahvinta faktoihin perustuvaa roolia sen muodostumisessa näyttelevät elämänkokemukseni. Siitäkin huolimatta, että absoluuttisia faktoja seuraavat aina subjektiiviset kokemuksemme tapahtuneista asioista. Käytä tässä esimerkkiä omasta elämästäni. Fakta on, että äitini kuoli elokuussa 1976. Äitini kuoleman aiheuttama hylkäämiskokemus taas oli subjektiivinen kokemus. Fakta synnytti sarjan kokemuksia ja tuo kokemusketju on jatkunut tähän päivään ja hetkeen asti vaikuttaen itsetuntooni. Kokemukseni voivat olla itsetuntoni rakentumisen kannalta saman aikaisesti myönteisiä ja kielteisiä. Myönteisiä kokemukseni ovat, kun opin niiden kautta tuntemaan itseäni, tapani reagoida asioihin, käsitellä kipuni ja muuttaa ne henkiseksi voimavaraksi. Toisin sanoen rakennan menneistä kokemuksistani kartan tulevaan. Kun kielteisyys saa vallan minussa, niin menneisyyden kokemukseni tekevät minusta niiden vangin. Niinä päivinä, kun menneisyyden kivut ja muut haamut pitävät minua otteessaan, piehtaroin usein itsesäälissä. Tuohon tilaani käpertyneenä kiukuttelen menneisyyden vankina äksyillen, ettei liian nuorena puoliorvoksi jäänyt poikarukka voi koskaan oppia täysin tuntemaan itseään. Fakta on, että olen ollut 11-vuotiaasta asti puoliorpo, joten minulla ei ole ollut mahdollisuutta nuorena ja aikuisena oppia tuntemaan äitiäni ja hänen kauttaan itseäni. Kokemus on kipeä, jolloin joudun tekemään valinnan sen suhteen, annanko kokemukseni rakentaa vai hajottaa itsetuntoani. Kun käännän kokemukseni myönteiseksi, rakennan itsetuntoani ja kun käännän kokemukseni kielteiseksi, jään menneisyyden vangiksi ja itsetuntoni ei eheydy ja kehity.
On ollut vuosien varrella ihan riittävästi vankilassa, jonka seininä ovat olleet hylkäämisen kokemukset, häpeä, syyllisyys ja riittämättömyyden tunne. Kun on vihdoinkin saanut maistaa vapautta, en enää suostu menneisyyden vangiksi ja noiden seinien saartamaksi. Käännän määrätietoisesti menneisyyteni voimavarakseni elämässäni, työssäni ja ihmissuhteissani. Ainakin kuutena päivänä viikossa.

Millaisena muut minut näkevät?


Toisen ihmisen ajatuksiin on mahdotonta tunkeutua, joten se mitä olemme jää aina enemmän ja vähemmän arvoitukseksi. Toki voin kysyä millainen olen, mutta saanko sinulta rehellisen faktoihin perustuvan vastauksen. Emmehän tunne toisiamme niin hyvin, että voisit kertoa faktoja siitä, millainen pohjimmiltani olen. Samat faktat voin itsekin todeta mittanauhalla, vaa’alla ja peiliin katsomalla. Se mitä ajattelen, koen, tunnen ja millainen luonteeni on, jää aina jonkinasteiseksi mysteeriksi. Varsinkin, kun voimme itse määritellä, kuinka avoimia ja rehellisiä olemme. Kuitenkin se, millaisena esimerkiksi oma vaimoni minut näkee, on ollut valtava siunaus itsetuntoni eheytymisessä  ja muotoutumisessa. Kun olemme oppineet ihailemaan, kunnioittamaan, arvostamaan ja rakastamaan puolisoina toisiamme, rakennamme toinen toisemme itsetuntoa. Lapsuudessa, nuoruudessa ja vielä aikuisuudessakin koetut mitätöinnit on kompensoitu monikertaisesti siinä kunnioituksen ja ihailun ilmapiirissä, mitä saamme osaksemme kaikista tärkeimmissä ihmissuhteissamme. Näinkin terve ja tasapainoinen itsetuntoni on pitkälti eheytynyt, koska olen saanut kokea rakkaitteni ja läheisteni hyväksynnän. Voi miten hyvää se tekeekään itsetunnollemme, kun meillä on riittävästi niitä ihmissuhteita, joissa saamme olla hyväksyttyjä ilman ehtoja.
Ja kun koittaa se seitsemäs viikonpäivä, jolloin kärvistelen heikon itsetuntoni kanssa, niin silloin voin käpertyä vaimoni viereen ja pyytää häntä kertomaan, miten hän ihaileekaan miestään.

No kuka minä sitten olen?


Rikkinäisessä nuoruudessani pelkäsin ja inhosin olla sellaisten ihmisten lähellä, joilla oli hyvä itsetunto. Se varmuus, joka heistä välittyi, sai minut tuntemaan itseni niin rikkinäiseksi ja huonoksi. Pelkäsin tulevani jälleen kerran hylätyksi. Ja vaikka kuinka yritin miellyttää ihmisiä, niin en koskaan oikein kokenut minkään riittävän. Häpeä epäonnistumisistani, menneisyydestäni, virheistäni ja huonosta itsetunnosta piti otteessaan. Yliherkkä omatuntoni sai minut kokemaan jatkuvaa syyllisyyttä, eikä se poistunut, vaikka kuinka yritin pyhittää ja parantaa itseäni. Siis epävarmuuteni vahvoiksi ja ehjiksi kokemieni ihmisten rinnalla olikin oikeastaan kateutta, jota tunsin heitä kohtaan.
Onneksi vuodet ja elämänkokemus on tuonut mukanaan sen, että nykyään nautin olla sellaisten ihmisten lähellä, joilla on terve ja tasapainoinen itsetunto. Nautin siitä energiasta, joka heistä heijastuu. Se miksi noin kuutena päivänä viikossa koen itsetuntoni olevan terve ja koen olevani tasapainossa itseni kanssa, johtuu siitä, että olen oppinut ilmaisemaan mielipiteeni ja tunteeni. Olen myös oppinut olemaan armollinen ja antamaan anteeksi. Erityisesti itselleni. Tiedostan myös, ettei itsetuntoni koskaan tule olemaan täysin ehjä tai terve, mutta se voi olla riittävän ehjä ja terve hyväksyäkseni itseni. Ja silloin opin antamaan tilaa myös toisille, heidän mielipiteilleen ja tunteilleen.
Menneisyyteni on kartta tulevaan, minulla on tarpeeksi läheisiä ihmisiä, jotka hyväksyvät ja rakastavat minua sellaisena, kuin olen ja olen omasta mielestänikin varsin hyvä, ellen peräti erinomainen ihminen.
Tänään en suostu hiippailemaan pitkin varjoisia kujia ja toivon näkeväni sinutkin kadun aurinkoisella puolella!

lauantai 27. kesäkuuta 2015

Mikset kirjoita kirjaa?


Jostain syystä aika ajoin minulle on ehdotettu, että kirjoittaisin kirjan. Syytä ehdotuksiin en varmuudella tiedä. Olen kuitenkin päätellyt, että ehdotukset saattavat kummuta siitä, että ehdottajat ovat oivaltaneet pohjattoman tarpeeni puhua, saarnata, konsultoida, laukoa mielipiteitäni, ratkaista ongelmia ja vastata kysymyksiin, joita kukaan ei edes ole esittänyt.

Miksi kirja?


Kirja on erinomainen tapa esittää tarinoita. Kirjan voi laittaa hyllyyn tai lahjoittaa kirpputorille lukematta sitä. Tai jos kirjan sisältö sattuu kiinnostamaan, niin sen voi laittaa muiden lukemattomien kirjojen pinoon odottamaan vuoroaan tai oikeaa hetkeä tarttua siihen. Kirjan voi laittaa välillä pois tai lukea siitä vain ne kohdat, jotka ihan oikeasti kiinnostavat. Kirjaa voi surutta arvostella, koska se on esine, ei elävä ja olemassa oleva persoona.
Takiaisena seuraan tunkevaa kaikkitietävää ylipuheliasta pastoria ei niin vain laiteta yöpöydälle tai kirjahyllyyn odottamaan sopivaa hetkeä. Eikä siitä löydy edes pause-nappia, vaan se jatkaa ja jatkaa, vaikkei sen puheet ja mielipiteet kiinnostaisi pätkääkään. Ja kun se on vielä niin kovin elävä ja sillä on tunteetkin, niin sen arvosteleminenkin pitää suorittaa vasta kun se vihdoin tajuaa poistua seurasta. Eikä se edes ymmärrä, että nyt olisi aika vaihtaa maisemaa ja lähteä hämmentämään jotain toista, riittävän kaukana olevaa seurakuntaa.

Miksei kirja ole vielä ilmestynyt?


Lukiovuosinani järkytin äidinkielen opettajaani lennokkailla aineillani, jotka sisälsivät nuoruuden ehdottomuutta ja samalla avointa oman tarinani jakamista. Arvostan sitä, miten hän motivoi minua sekä kirjoittajana ja puhujana nostamalla jatkuvasti vaatimustasoaan tuotosteni arvioimisessa. ”Pystyt vielä parempaan. Älä viitsi mennä siitä, mistä aita on matalin”, olivat kovin usein saamani arviot. Yhdessä hänen kanssaan odotimme varmaa ja vahvaa laudaturia äidinkielen kirjoituksista. Niihin sain häneltä vain yhden ohjeen: ”älä sorru kirjoittamaan uskonnollisesta aiheesta.” Tietenkin valitsin kummallakin kerralla juuri uskonnollisen aiheen ja toteutin äidinkielen lehtorini pelon. Kirjoitin kovin varmoin mielipitein ryyditetyt, mustavalkoiset manifestit annetuista aiheista. Johonkin sinne saarnan syövereihin se oma vahva ja persoonallinen tapani tuottaa iholle tulevaa tarinaa hävisi. Ja jouduin tyytymään siihen, että todistuksessani lukeekin vain magna cum laude approbatur. Vähäksi aikaa kadotin kirjallisen itsetuntoni ja heitin haaveeni kirjailijan urasta turhana haihatteluna sieluni romukoppaan.
Olin luvannut joillekin ystävillenikin, että julkaisen ensiromaanini ennen kuin täytän kaksikymmentä. Haaveilin kirjoittavani ja pidin kirjoittamisesta. Mutta se, etten ole vielä kirjoittanut ensimmäistäkään kirjaa, johtuu ainakin kahdesta asiasta. Ensinnäkään en tiedä, kiinnostaisiko ketään se mitä kirjoittaisin. Olisiko minulla mitään todellista sanottavaa tai kerrottavana lukijaa koskettavaa tarinaa. Ja toisekseen en ole osannut raivata riittävästi tilaa luovuudelle. Ajankäyttö pitäisi ottaa haltuun ihan uudella tavalla, että minulle jäisi aikaa luoda uutta.

Olisiko minulla sittenkin tarin(oit)a?


Vuosien varrella olen antanut mielikuvitukseni ja luovuuteni jyllätä. Näistä tuotoksista olen rakentanut monia herkullisia tarinoita ja kirjan alkuja. Romaaniosastolle päätyisivät mm. tarinat syrjäytyneen ongelmanuoren ja aviokriisissä olevan erityisnuorisotyöntekijän kohtaamisesta sekä itseään etsivän yrityskonsultin ja kotoaan karanneen lapintytön yhteisestä viikon matkasta halki Suomen.
Elämänkerrallisia teoksia taas voisivat olla kertomus isän ja pojan elämänkaaresta ja kutsumuksesta palvella Jumalaa. Tai isien ja lasten kirjeenvaihtoon perustuva tarina helluntaiherätyksen siirtymisestä isiltä pojille. Ja jos elonpäiviä suodaan, niin tietenkin omaelämäkertakin on kirjoitettava ja siihen on sisällytettävä tarina siitä, miten äitinsä menettäneestä katkerasta pojasta tuli sittenkin ihan kelpo ihminen.
Koska en ole teologi, niin en ole koskaan haaveillut kirjoittavani teologisia opetuskirjoja. Mutta silti sieluani niin polttelee kirjoittaa pragmaattinen, iholle tuleva tarina siitä, mitä tapahtuu kun armo konkretisoituu anteeksiantamuksen kokemisena. Sekä tietenkin avioliitto-opas, eli tarina siitä, mitä olemme oppineet virheittemme kautta ja miten hyvä liitosta voi sittenkin tulla.
Parhaillaan aivoni työstävät tarinaa johtajuudesta ja erityisesti sen puuttumisesta…
Pitänee varmaan järjestää jonkinlainen kysely vaikkapa facebookissa siitä, mistä kannattaisi aloittaa. Tietenkin, kunhan ensin saan varmuuden, että minulla on sittenkin tarina tai tarinoita, jotka kiinnostavat ja koskettavat. Mikä aihe sinua kiinnostaisi edellä luottelemistani tarinan aihioista?

Milloin se sitten on valmis? 


Ensimmäinen kirjani on valmis jo varsin pian tai sitten ei milloinkaan. Ehkä leipälajini on sittenkin leukojeni heiluttaminen ja tarinoideni syytäminen viattomille kuulijoilleni. Tai sitten en yksinkertaisesti osaa asettaa unelmilleni tavoitteita ja edetä niitä kohden. Ja näin en luultavasti koskaan tule raivaamaan riittävästi tilaa luovuudelle elämässäni.
Toivoisin kuitenkin tekeväni oikeita päätöksiä asiassa. Puheliaisuuteni johtuu yksinkertaisesti siitä, että ajattelen vasta samalla, kun puhun. Kirjoittaessani olen ajatellut, siis luonut, jo suuria kokonaisuuksia etukäteen ja tuotos on ihan eri tavalla punnittua ja hiottua. Sanoma ei hukkuisi keskeneräisten ajatuksien alle. Tosin tiedän olevani verbaalisesti tarinankertoja ja maalaan vahvoilla väreillä puhuessani ja luulenpa sen siirtyvän myös teksteihini. Toisaalta nuo vahvat värit ovat niitä tarinan osia, joihin lukijalla olisi mahdollisuus samaistua tai olla samaistumatta. Ja näin minun tekstini tarinasta voisi syntyä myös lukijan tarina.
Ilmoitan ihan varmasti ainakin facebookissa, kun ensimmäinen kirjani julkaistaan. Joten et tule missään tapauksessa menettämään tuota mahtavaa tilaisuutta hankkia kirjaani.
Tai sitten joudut sietämään saarnatautista, puheripulista kärsivää pastoriparkaa, joka takiaisen lailla tuppautuu seuraasi…