sunnuntai 6. helmikuuta 2011

Aika velikultia!

Saarna su 6.2.2011 Jumalanpalveluksessa Lahden Helluntaiseurakunnassa

Matteuksen evankeliumin 28 luku, jakeet 18-20: ”Jeesus tuli heidän luokseen ja puhui heille näin: Minulle on annettu kaikki valta taivaassa ja maan päällä. Menkää siis ja tehkää kaikki kansat minun opetuslapsikseni: kastakaa heitä Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen ja opettakaa heitä noudattamaan kaikkea, mitä minä olen käskenyt teidän noudattaa. Ja katso, minä olen teidän kanssanne kaikki päivät maailman loppuun asti.

Teksti, jonka luin, on melko varmaan yksi luetuimmista teksteistä. Ainakin suomalaisissa helluntaiseurakunnissa. Vuoden 1992 käännöksessä se on otsikoitu lähetyskäskyksi. Kuitenkaan itse tekstissä ei puhuta lähetystyöstä mitään. Ei siinä kerrota, että kun harvat ja valitut lähtevät tämän ajan apostoleina viemään evankeliumia kaikille kansoille, niin valtava enemmistö jää seurakuntiin huolehtimaan lähetystyöntekijöiden työn rahoittamisesta sekä henkisestä ja hengellisestä tuesta rukouksin ja satunnaisin muistamisin. Myös muissa evankeliumeissa toistuu Jeesuksen antama tehtävä opetuslapsilleen. Luukkaan kirjaamana lähetyskäsky alleviivaa vielä sitä, että työ on aloitettava läheltä Jerusalemista tai Lahdesta ja edettävä kaikkien kansojen pariin. Markuksen evankeliumissa taas painotus on julistustehtävässä. Johannes puolestaan painottaa sitä, että lähettäjänä toimii Jeesus itse.

Pohditaan kuitenkin vähän tarkemmin, mitä Matteuksen evankeliumin lähetyskäskyssä todella sanotaan.

Ensinnäkin Jeesus tuo ilmi Jumalalta saamansa valtuutuksen. ”Minulle on annettu kaikki valta taivaassa ja maan päällä.” Näin toimeksianto saa oikeutuksen ja se vahvistetaan kaikista korkeimman toimesta.

Tämän jälkeen käskyn toinen osio antaa varsinaisen toimeksiannon, tehtävän. Jeesus käyttää teonsanoja eli verbejä mennä ja tehdä imperatiivissa, eli käskymuodossa. Jeesus ei käytä verbejä epämääräisesti tai ehdollisesti, jolloin viesti olisi kuulostanut suurin piirtein tällaiselta: menisittekö ja tekisittekö kaikki kansat minun opetuslapsikseni, jos suinkin viitsisitte. Armeijan käyneet tietävät, että käskyt tulevat aina ylempää. Niiltä, joille on annettu auktoriteetti, oikeus antaa käskyjä. Upseeriston antamien käskyjen takana on aina oikeat ja oikeutetut motiivit. Jopa alokasajan ylenmääräisten vesilätäköihin syöksymisten, pitkien paikoillaan seisottamisten ja lukuisien juoksuttamisien oikeutettu motiivi on näin jälkikäteen reservin ratsuväen korpraalillekin selvinnyt. Motiivina täytyi olla luonteen vahvuuksien, hyveiden ja hengen hedelmien kasvattaminen. Vieläkin koulutukseni taitaa olla kesken pitkämielisyyden, sävyisyyden ja itsensähillitsemisen osalta. Jeesus puhuu suoraan kiertelemättä tai selittelemättä. Hän tunsi opetuslapsensa ja tiesi heidän ymmärtävän asemansa. Mekin olemme korkeimman palvelijoita ja Jeesuksen opetuslapsia. Asemamme edellyttää, että otamme käskyn vastaan ja toimimme sen mukaisesti. Meillä on kuitenkin oma vapaa tahto, eli meidän on tehtävä valinta. Totellako tai olla välittämättä käskystä. Johannes kirjoittaa ensimmäisessä kirjeessään 4. luvun jakeissa 9-11: ”Juuri siinä Jumalan rakkaus ilmestyi meidän keskuuteemme, että hän lähetti ainoan Poikansa maailmaan, antamaan meille elämän. Siinä on rakkaus -- ei siinä, että me olemme rakastaneet Jumalaa, vaan siinä, että hän on rakastanut meitä ja lähettänyt Poikansa meidän syntiemme sovitukseksi. Rakkaat ystävät! Kun Jumala on meitä näin rakastanut, tulee meidänkin rakastaa toisiamme.” Tässä on motiivi, miksi minä menen ja teen. Jumalan rakkauden tähden ja rakkaudesta Jumalaan haluan rakastaa toisiakin opetuslapsiksi.

Kolmanneksi asiaksi Matteuksen evankeliumin lähetyskäskystä nostan esiin menemisen ja tekemisen tavoitteen, joka ei ole vain julistaa ilosanoma Jeesuksen sovitustyöstä kaikille kansoille. Tavoitteena on tehdä kaikkien kansojen kaikista jäsenistä, yksilöistä, Jeesuksen opetuslapsia. Aivan kuten Jeesuskin teki. Johanneksen evankeliumissa kerrotaan, että hän kokosi ympärilleen enemmän opetuslapsia ja kastoi useampia kuin Johannes. Myös apostolit tekivät opetuslapsia. Apostolien teoissa kerrotaan: ”Paavali ja Barnabas julistivat Derbessä evankeliumia ja saivat monet kääntymään opetuslapsiksi. Sitten he palasivat Lystraan, Ikonioniin ja Antiokiaan, rohkaisivat opetuslapsia ja kehottivat heitä pysymään uskossa. He sanoivat: Jumalan valtakuntaan meidän on mentävä monen ahdingon kautta. Kullekin seurakunnalle he valitsivat vanhimmat, ja rukoiltuaan ja paastottuaan he jättivät opetuslapset Herran turviin, hänen, johon nämä nyt uskoivat.” (Ap. t. 14:21-23.) Jeesuksen lähetyskäskystä käynnistyi sukupolvien ketju opetuslapseuttamisessa. Jos yhden sukupolven lasketaan olevan 30 vuoden mittainen, niin sukupolvien ketju on jo yli 60 sukupolven mittainen. Tähän päivään asti, on Jeesuksen antamaa käskyä toteutettu. Nyt täällä olevien kolmen tai neljän sukupolven tehtävänä on tehdä opetuslapsia oman sukupolvensa edustajista ja myös seuraavien sukupolvien edustajista. Käsky mennä ja tehdä opetuslapsia pitää sisällään myös selkeän kuvauksen siitä, mitä opetuslapseuttaminen on. ”Kastakaa ja opettakaa heitä noudattamaan kaikkea, mitä minä olen käskenyt teidän noudattaa.” Ilmeisesti tässä olemme jollakin tapaa onnistuneet, jos mittaamme onnistumista sillä, mitä ympärillämme juuri nyt näemme. Rukoushuoneellemme on kokoontuneina sadoittain Jeesuksen opetuslapsia. Saamme olla kiitollisia, että asiat ovat näin hyvin. Voisiko tilanne olla vielä parempi?

Trinity Evangelical Divinity School’in evankelioimisen emeritusprofessori Robert E. Coleman kirjoittaa kirjassaan The Master Plan of Discipleship: ”Seurakunta, joka istuttaa lähetettynä olemisen tajun jäsentensä jokapäiväiseen elämään, muuttaa maailmaa paremmaksi, sillä silloin yhä useampi lunastettu syntinen elää tulevan maailman arvojen mukaisesti. Pelkkä sosiaalisten ohjelmien uudelleenjärjestely ilman, että muutetaan niihin osallistuvien ihmisten vääristynyttä elämäntapaa, ei tuo oikeudenmukaisuutta eikä anna ihmisille todellista rauhaa eikä iloa. Jokaisella uskovalla on lahjojensa mukaan paikka historian kulun muuttamisessa. Niillä, joilla on institutionaalisia johtopaikkoja, – esimerkiksi meillä seurakunnan pastoreilla – saattaa olla enemmän vaikutusvaltaa toimintaperiaatteiden asettamisessa, mutta ei enempää valtaa opetuslapseksi tekemisessä. Lähetyskäsky on henkilökohtainen asia.” Näin kirjoitti siis Robert E. Coleman. Mielenkiintoinen havainto. Lähetyskäsky tai siis oikeammin käsky tehdä opetuslapsia on siis henkilökohtainen. Sitä ei annettu vain apostoleille ja heidän kauttaan alkuseurakunnalle. Käsky ei koske vain seurakuntaviran saaneita. Eivätkä lähetystyöntekijätkään sitä ole yksinoikeudella saaneet. Käsky on henkilökohtainen jokaiselle Jeesuksen opetuslapselle. Professori Coleman jatkaa kirjassaan: ”Se miten seurakunnan ohjelmat valmistavat jäseniä tätä palvelusta varten on niiden merkityksen mitta – kokousten, komiteoiden, missioiden, retriittien, koulutuskurssien, koulujen, palveluprojektien – kaiken täytyy antaa panoksensa missiolle, – tehtävälle – jota varten meidät on lähetetty maailmaan.” Lukiessani Colemanin ajatuksia, suoritin itsetutkistelua ja koitin olla lempeän kriittinen omaa ja seurakuntamme toimintaa kohtaan. Tällaista rakentavaa ja parannuksiin johtavaa arviointia on hyvä tehdä. Kristuksen ruumiina, siis seurakuntana, meidän olemassaolomme oikeutus on se, että seurakunta toteuttaa Kristuksen tahtoa.

Edellä kuitenkin kuulitte, että lähetyskäsky on aina myös henkilökohtainen. Sitä ja sen toteuttamista ei voi ulkoistaa seurakunnalle. Mikään organisaatio tai yhteisö ei voi koskaan korvata, eikä ottaa tehtävää, joka on annettu yksilölle. Organisaation ja yhteisön, kuten seurakunnan, tehtävänä on ainoastaan mahdollistaa toiminta varustamalla, valtuuttamalla, hoitamalla ja huolehtimalla jäsenensä. Coleman osuu seuraavassa arviossaan mielestäni aivan loistavasti tämän ajan seurakunnan ongelmien ytimeen. ”Pelkään, että olemme jossakin palvelumme tuoksinassa korvanneet oman pappeutemme institutionaalisilla ohjelmilla. Loisto ja seremonia ovat liian usein tukahduttaneet luovuuden ja yksilöllisen ilmauksen. Traditio on mennyt Raamatun ohjeiden edelle. Meidän on palattava takaisin apostoliseen palvelutyön normiin ja mobilisoitava koko Kristuksen ruumis toimintaan. Siten valtakunnan evankeliumi tavoittaa maan ääret.

Aika vakavaa analyysia professoritason mieheltä. Tarvitaan strategia Kristuksen ruumiin mobilisoimiseksi apostoliseen toimintaan. Mahtavia termejä. Strategia, eli toimintasuunnitelma tai sodanjohtotaito. Mobilisaatio, eli liikekannallepano. Tuskin kukaan meistä haluaisi kokea liikekannallepanoa rakkaan isänmaamme puolustamisen takia. Kun Suomen puolustusvoimien reserviläiset saivat henkilökohtaisen kutsun ylimääräisiin kertausharjoituksiin 6.10.1939 ja vielä uudestaan 18.6.1941, ei kutsusta ollut mahdollista kieltäytyä. Jokaista taistelukykyistä miestä tarvittiin rajojemme ja kotiemme turvaksi. Motivaatio syntyi vapauden menettämisen pelosta. Täysin ylivoimaista vihollista vastaan lähdettiin, luottaen oman sotilasjohtomme strategisiin taitoihin, omien joukkojen hyvään henkeen ja taistelutahtoon, sekä omiin sodankäyntitaitoihin. Historiasta tiedämme myös, että sotien aikana suomalaiset, aina valtionjohtoa myöten, turvautuivat rukoukseen. Kirkkojen ja kotien alttarit olivat ahkerassa käytössä, kun kansa kääntyi hädässä ja ahdistuksessa Jumalan puoleen.

Liikekannallepanoa ei ole vieläkään peruttu. Olemme yhä edelleen sotatilassa. Ilmeisesti kuitenkin olemme onnistuneet rakentamaan niin tehokkaat puolustuslinjat bunkkereineen, että olemme unohtaneet olevamme sodassa. Paavali tiedosti tämän vaaran: ”Älkää mukautuko tämän maailman menoon, vaan muuttukaa, uudistukaa mieleltänne, niin että osaatte arvioida, mikä on Jumalan tahto, mikä on hyvää, hänen mielensä mukaista ja täydellistä.” (Room. 12:2.) Jumalan tahto on edelleen, että olemme mukana taistelussa pahaa vastaan. Kirjeessään efesolaisille luvussa 6 jakeet 10-14 Paavali kehottaa meitä varustautumaan taisteluun: ”Lopuksi: vahvistukaa Herrassa, ottakaa voimaksenne hänen väkevyytensä. Pukekaa yllenne Jumalan taisteluvarustus, jotta voisitte pitää puolianne Paholaisen juonia vastaan. Emmehän me taistele ihmisiä vastaan vaan henkivaltoja ja voimia vastaan, tämän pimeyden maailman hallitsijoita ja avaruuden pahoja henkiä vastaan. Ottakaa siis yllenne Jumalan taisteluvarustus, niin että kykenette pahan päivän tullen tekemään vastarintaa ja selviytymään taistelusta pystyssä pysyen. Seiskää lujina!” Ilman huolellista valmistautumista taisteluun, emme voi selvitä hengissä. Valmistautuminen tähtää siihen, että opimme tuntemaan ja käyttämään meille annettuja varusteita ja aseita. Meidän on tunnettava riittävästi vastustajamme tavat ja strategiat. Useinhan vihollisestamme sanotaankin, että hän on tuhansien juonten mestari. Meidän on kyettävä uudistumaan ja ottamaan käyttöömme Pyhän Hengen antamat uudet varusteet, välineet ja strategiat. Väinö Linnan luoman sotamies Aarne Honkajoen sanoin: ”Huomioonottaen nopean kehityksen aseistuksen ja teknillisten varusteiden osalta nykyään käytävässä suursodassa, katson maanpuolustuksen kannalta tarpeelliseksi siirtyä uusiin aseisiin.” Koomista tilanteessa tietenkin oli, että Honkajoki oli siirtynyt oikeammin uusvanhoihin aseisiin, varustauduttuaan jousipyssyllä. Tästäkin voisi vääntää melkoisia teologisia johdannaisia, mutta jääköön ne toiseen ja niille sopivaan kertaan. Ehkä tähän puheeseen sopivaksi sovellukseksi voisi tekaista, että erikoisesta ratkaisustaan huolimatta sotamies Honkajoella oli juuri hänelle sopiva varustus.

Tämähän kuulostaa ihan tutulta kertomukselta Raamatusta: ”Saul puki Daavidin ylle oman sotapaitansa, pani pronssikypärän hänen päähänsä ja puki hänen päälleen haarniskan. Daavid sitoi vielä miekan vyölleen. Mutta näissä varusteissa hän ei pystynyt kävelemään, sillä hän ei ollut koskaan ennen käyttänyt sellaisia. Daavid sanoi Saulille: Minä en voi näissä edes kävellä. En ole koskaan käyttänyt tällaisia. Ja Daavid riisui ne yltään. Daavid otti sauvansa, valitsi joenuomasta viisi sileää kiveä ja pani ne paimenlaukkuunsa, jossa hän piti tavaroitaan. Sitten hän lähti linko kädessä astumaan kohti filistealaista.” (1. Sam. 17:38-40.) Loppu onkin historiaa. Nuori poika menestyi ja hänestä tuli sankari kansan silmissä. Kaiken lisäksi hänellä oli nuoresta iästään huolimatta meriitteinä taistelut karhua ja leijonaa vastaan. Hän osasi laulaa ja soittaa. Ja hän oli voideltu, Jumalan mielisuosio lepäsi hänen yllään. Tähän ei Saul kyennyt suhtautumaan, kuten kypsän ja kokeneen edellisen sukupolven edustajan olisi pitänyt. Sen sijaan, että Saul olisi iloinnut siitä, miten lahjakkaan ja suositun päällikön soturit saivat ja miten luotettavan ystävän kuninkaan poika Jonatan sai, Saul alkoi kadehtia. ”Mutta Saul pani tämän pahakseen ja sanoi suuttuneena: Daavidin nimiin he panivat kymmeniätuhansia, minun nimiini vain tuhansia. Kuninkuus häneltä enää puuttuu! Siitä hetkestä alkaen Saul katseli karsaasti Daavidia.” (1. Sam. 18:8-9.) Kateudessaan Saul ei käsittänyt, ettei voitto ollut Daavidin. Voitto kuului Jumalalle, joka oli Daavidin kanssa. Voitto oli myös koko Israelin kansan voitto. Yhteinen vihollinen oli lyöty. Saulilla olisi ollut täysi oikeus ja lupa iloita voitosta ja myös siitä, että seuraava sukupolvi menestyy ja tekee asiat omalla tavallaan. Itsekin nautin vanhojen hyvien aikojen, tapojen ja keinojen muistelusta, mutten todellakaan halua tukahduttaa niillä uutta lahjakasta ja osaavaa sukupolvea. Paavalin opetuksen mukaan: ”Jos yksi jäsen kärsii, kärsivät kaikki muutkin jäsenet, ja jos yksi jäsen saa osakseen kunniaa, iloitsevat kaikki muutkin sen kanssa.” (1. Kor. 12:26.)

Yksi osa jumalallista sodankäyntitaitoa on, ettei sotaa käydä yksin. Yhtään sotaa ei koskaan ole voitettu yhden ihmisen ansiosta. Epäsosiaalinen suomalainen mieskin ymmärsi, ettei taisteluita voiteta yksin. Tarvitaan osastot, joukkueet, ryhmät ja vielä taisteluparikin. Taisteluparilla en tarkoita sitä lähimmäistäni, jonka kanssa saan aikaan mehevimmät taistelut. Voittoon johtava strategia on siis siinä, että olemme opetuslapsia, jotka teemme myös itse opetuslapsia. Joukkojen mobilisoimiseksi ja sodan voittamiseksi tarvitaan hengellistä vanhemmuutta, opetuslapseuttamista. Yksi Väinö Linnan luoma hahmo kirjassa Tuntematon sotilas, oli traaginen sotamies Hauhia. Itsevarma ja innokas nuorukainen, jonka vanha ja kokenut soturi, Rokka, ottaa oppiin. Koulutuksesta huolimatta Hauhia innoissaan lankeaa vihollisen virittämään ansaan. Syyllisyys painaa kokenutta Rokkaa, joka pohtii, ettei näin olisi päässyt käymään, jos hän olisi mennyt pojan mukaan. Sodassa tulee tappioita, mutta opetuslapseuteen, taistelupareina toimimiseen ja pienryhmässä toimimiseen kuuluu se, ettei kaveria jätetä.

Olen äärimmäisen etuoikeutettu, kun olen saanut elää kokeneempien Jumalan ihmisten rinnalla ja läheisyydessä. Heidän opetuslapsenaan olen oppinut valtavasti. Minua on kannustettu, rohkaistu, tuettu ja tarvittaessa ohjattu oikeaan. Heiltä oppimansa asiat ja heidän seurassaan viettämäni aika on ollut vaikuttamassa siihen, että minulle on muodostunut myös vahva identiteetti. Kuva siitä, mitä olen Kristuksessa ja mitä on olla Jumalan valtakunnan kansalainen. Opetuslapseus on myös antanut minulle identiteetin helluntailaisena. Siihen identiteettiin kuuluvat monien kauniiden ja hyvien traditioiden tunteminen. Ja on ollut hetkiä, jolloin olen tiennyt, miltä Daavidista tuntui Saulin varusteissa. Olen kuullut lukuisia tarinoita siitä, miten monet esikuvistani aloittivat evankeliumin julistamisen. Minusta ei yksinkertaisesti olisi sellaisiin urotöihin. Eikä tarvitsekaan olla. Minulla on omat lahjani, varusteeni ja ne sovitan tähän hetkeen ja päivään palvellakseni seurakuntaa. Omat kokemukseni, lahjani ja Jumalalta saamani viisauden siirrän myös omille, minulle uskotuille opetuslapsilleni. Mielelläni siirtäisin omat traditioni ja haluaisin heidän toimivan kuten minä toimin. Vain hetki ja seuraava sukupolvi on mennyt heittämällä ohi ja tehnyt asiat monin kerroin paremmin ja viisaammin. Joten on parasta antaa heille edellytykset toimia parhaalla mahdollisella tavalla, ei minun tavallani. Silloin saan palvella yhdessä heidän kanssaan voittajan puolella. Minulla on lähelläni ihmisiä joiden puoleen voin kääntyä asioideni kanssa ja lähelläni on myös ihmisiä, jotka kääntyvät minun puoleeni. Olen osa opetuslapseuden ketjua. Opetuslapseus mahdollistaa myös sen, että opimme kunnioittamaan, arvostamaan toisiamme ja tekemään työtä yhdessä, jopa ylitse sukupolvien. Todellinen yhteys seurakunnassa on sitä, että olemme samassa rintamassa kaikki. Lapset ja nuoret yhdessä vanhempien ja isovanhempien kanssa. Taistelu on yhteinen.

Viimeisenä asiana Matteuksen lähetyskäskystä nousee vielä Jeesuksen lupaus, että hän on kanssamme kaikki päivät maailman loppuun asti. Ensimmäisessä Samuelin kirjassa, luvun 17 jakeessa 45 Daavid kertoo Goljatille, kenen antamassa voimassa hän lyö Goljatin. ”Mutta Daavid vastasi: "Sinä tulet minua vastaan mukanasi miekka, tappara ja keihäs, mutta minä tulen sinua vastaan Herran Sebaotin nimessä. Hän on sen sotajoukon Jumala, jota sinä olet pilkannut. Tänä päivänä Herra jättää sinut minun käsiini.” Daavid tiesi ja luotti, että Israelin Jumala on hänen kanssaan. Mekin saamme luottaa, että Jeesuksen meille antama lupaus on voimassa. Markuksen evankeliumin luvun 16 jakeissa 16-18 tulee hyvin ilmi, mitä siitä, että on tullut opetuslapseksi seuraa: ”Joka sen uskoo ja saa kasteen, on pelastuva. Joka ei usko, se tuomitaan kadotukseen. Ja niitä, jotka uskovat, seuraavat nämä tunnusmerkit: Minun nimissäni he ajavat pois pahoja henkiä. He puhuvat vierailla kielillä. He tarttuvat käsin käärmeisiin, ja vaikka he juovat tappavaa myrkkyä, se ei vahingoita heitä. He panevat kätensä sairaiden päälle, ja nämä paranevat.

Lähetyskäsky, siis käsky tehdä opetuslapsia on henkilökohtainen. Se koskee minua ja sinua. Ja kun tehtävä on suoritettu, taistelu on tauonnut, niin tiedän taivaallisen Isämme katselevan meitä, vähän samaan tapaan, kuin hyväntahtoinen aurinko katseli tuntemattomia sotilaita: ”Hyväntahtoinen aurinko katseli heitä. Se ei missään tapauksessa ollut heille vihainen. Kenties tunsi jonkinlaista myötätuntoakin heitä kohtaan. Aika velikultia.