maanantai 31. tammikuuta 2011

Aamuhartaus

Aamuhartaus la 29.1.2011 YLE Radio 1

Minulla on monen monta muistoa erilaisista kohtaamisista elämäni varrella. Jotkut muistoistani ovat myönteisiä, mutta kyllä kohtaamisiin on sopinut myös niitä, joista on jäänyt vähemmän miellyttäviä muistoja. Olen saanut elämäni aikana kohdata yhteiskunnallisesti merkittäviä vaikuttajia, julkisuuden henkilöitä, suurenmoisen älykkäitä ja viisaita ihmisiä, ihan tavallisia arjen sankareita, maan hiljaisia, vähäosaisia ja pieniä. Kuten luetteloni paljasti, niin luokittelen kohtaamiani ihmisiä ja usein myös muodostan kohtaamisteni merkityksellisyyden näiden luokkien mukaan. Se vain on niin hienoa ja itsetuntoa ruokkivaa, kun saa hetken paistatella jonkun merkkihenkilön rinnalla. Kuitenkin eniten elämääni vaikuttaneet ihmiset ovat kuuluneet luokituksessani tavallisiin arjen sankareihin, maan hiljaisiin, vähäosaisimpiin ja pienimpiin. Heidän kanssaan viettämäni aika, jakamani asiat ja kokemukset sekä heiltä oppimani asiat ovat olleet kaikista merkittävimpiä.

Monet kohtaamiset ovat vaikuttaneet olennaisesti siihen mitä olen ja mitä elämälläni teen. En koskaan tule unohtamaan pientä orpopoikaa, joka halusi epätoivoisesti oppia englantia, voidakseen keskustella kanssani. Vihdoin hän suurella työllä ja vaivalla sai opeteltua vierasta kieltä, sanoakseen haluavansa minut isäkseen, perheeni omaksi perheekseen ja kotini kodikseen. Kohtaaminen oli äärimmäisen voimakas ja motivoiva. Vaikka en voikaan pelastaa kaikkia maailman orpoja, niin voin kuitenkin toimia osoittaen heille rakkautta ja antamalla aikaani. Oppiaksemme, kasvaaksemme ja viisastuaksemme, emme tarvitse välttämättä edellä kertomani kaltaisia voimakkaasti tunteisiin vetoavia dramaattisia kohtaamisia. Päivittäiset kohtaamiseni kaikista lähimpien ihmisten, perheenjäsenteni kanssa, eivät välttämättä tallennu yksittäisinä kohtaamisina muistoihimme. Mutta juuri nämä arkisen oloiset välttämättömät kohtaamiset läheisteni kanssa ovat minua eniten kasvattaneet ja opettaneet.

Raamatussa kerrotaan eräästä mielenkiintoisesta kohtaamisesta. ”Matkasta uupuneena Jeesus istahti kaivolle. Eräs samarialainen nainen tuli noutamaan vettä, ja Jeesus sanoi hänelle: Anna minun juoda astiastasi. Samarialaisnainen sanoi: Sinähän olet juutalainen, kuinka sinä pyydät juotavaa samarialaiselta naiselta? Jeesus sanoi naiselle: Jos tietäisit, minkä lahjan Jumala on antanut, ja ymmärtäisit, kuka sinulta pyytää juotavaa, pyytäisit itse häneltä, ja hän antaisi sinulle elävää vettä. Joka juo tätä vettä, sen tulee uudelleen jano, mutta joka juo minun antamaani vettä, ei enää koskaan ole janoissaan. Siitä vedestä, jota minä annan, tulee hänessä lähde, joka kumpuaa ikuisen elämän vettä.” Kohtaaminen, josta Johanneksen evankeliumissa kerrotaan, oli samalla arkinen ja kuitenkin täysin epäsovinnainen. Arkisessa tilanteessa matkasta väsynyt mies tarvitsi vettä janoonsa. Ja sekin oli vielä normaalia, että naisen tehtävä oli olla kaivolla vettä hakemassa. Oudoksi tilanteen teki ajankohta, se että naisen elämäntilanteesta johtuva häpeä sai hänet liikkeelle päivän kuumimpaan aikaan. Epäsovinnaista oli, että keskustelu käytiin juutalaisen miehen ja samarialaisen naisen välillä. Myös loppuratkaisu on yllättävä. Janoinen, veden tarpeessa oleva Messias tarjosi syntiselle, itsensä arvottomaksi kokevalle naiselle uudeksi tekevää elävää vettä.

Kristuksessa saamme kaikki kokea olevamme tasa-arvoisia ja mittaamattoman arvokkaita Jumalalle. ”Yhdentekevää, oletko juutalainen vai kreikkalainen, orja vai vapaa, mies vai nainen, sillä Kristuksessa Jeesuksessa te kaikki olette yksi”, opettaa Paavali meitä. Kohtaaminen Jeesuksen kanssa mahdollistaa sen, että saat vastaanottaa sovituksen. Elävää vettä tarjotaan sinullekin Paavali jatkaa: ”Jumalan laupeus on kuitenkin niin runsas ja hän rakasti meitä niin suuresti, että hän teki meidät, rikkomustemme tähden kuolleet, eläviksi Kristuksen kanssa. Armosta teidät on pelastettu. Armosta Jumala on teidät pelastanut antamalla teille uskon. Pelastus ei ole lähtöisin teistä, vaan se on Jumalan lahja. Se ei perustu ihmisen tekoihin, jottei kukaan voisi ylpeillä. Mekin olemme Jumalan tekoa, luotuja Kristuksen Jeesuksen yhteyteen toteuttamaan niitä hyviä tekoja, joita tekemään Jumala on meidät tarkoittanut.”

Kohtaamiset elämässäni ovat olleet merkityksellisiä ja arvokkaita. Mutta loppujen lopuksi olennaisiin kohtaaminen on sittenkin se, että olen saanut kohdata Jeesuksen. Tuon kohtaamisen kautta luotiin yhteys minun ja Jumalan välille. Sain lahjaksi pelastuksen ja elämälleni tarkoituksen, toteuttaa niitä hyviä tekoja, joita tekemään Jumala on minut tarkoittanut.

Tommi Kalenius: Tahdon Kiittää (Olipa kerran laulu –levyltä)

keskiviikko 5. tammikuuta 2011

Radiosaarna

Radiosaarna 26.12.2010 klo 18.00 YLE Radio 1

Tutustuessani uusiin ihmisiin, tulee aina jossain vaiheessa esiin se, että olen pastorina helluntaiseurakunnassa. Ihmisten tavat suhtautua kuulemaansa tietoon tai sen kertojaan vaihtelevat melkoisesti. Osaa työni ja tittelini ei tunnu heilauttavan suuntaan tai toiseen. Joku saattaa vähän kohottaa kulmaansa tai kuitata lyhyellä kommentilla asian. Erään kerran Mustanmeren rannalla jouduin tilanteeseen, jossa itsekin uima-asuisena keskustelin paikallisten nuorten kanssa. Kun kerroin olevani pastori, osa nuorista naisista haki kiireen vilkkaan ylleen säädyllisempää asustetta. Jossakin tilanteessa huomaan keskustelukumppanini kielenkäytön siistiytyvän. Onpa ollut jokunen tilanne, jossa olen aistinut vahvan ennakkoasenteen työtäni ja tehtävääni kohtaan. Ainakaan toistaiseksi en ole, joutunut vainotuksi tai edes torjutuksi ihmisenä tehtäväni tai seurakuntataustani johdosta. Ehkäpä mielenkiintoisin kysymys, joka minulle on esitetty ammattiini liittyen on ollut se, kun kysyjää kiinnosti, että olenko virkapappi vai ihanko uskovainen pappi.

Virasta ja sen hoidosta, sekä seurakuntataustastamme onkin paljon helpompaa keskustella. Silloin ilmeisesti pysytään riittävällä etäisyydellä henkilökohtaisuuksista. Liikutaan yksilön kannalta kehällisissä asioissa, jolloin ei tarvitse avautua asioista, joita nykyään pidetään niin intiimeinä, ettei niistä tarvitse muille kertoa. Siksi lienee minullekin on helpompaa kertoa olevani pastori ja jopa helluntailainen, kuin sanoa olevani kristitty tai uudesti syntynyt uskovainen, Jeesuksen seuraaja. Omasta vakaumuksesta kertominen ja siitä avautuminen aiheuttanee aina jonkinlaisen reaktion toisessa osapuolessa. Jotakin se kiinnostaa, toista taas ei. Jouduin itse parikymmentä vuotta sitten mielenkiintoiseen tilanteeseen. Olin juuri aloittanut suuressa yrityksessä työnjohdollisissa tehtävissä. Tutustuessani uusiin alaisiini, törmäsin tilanteeseen, jossa eräs heistä varoitti minua yhdestä työnjohtajakollegasta kertoen hänen olevan uskovainen. Koin tilanteessa tekeväni oikein, kun heti tunnustaudun myös uskovaiseksi ja niinpä kerroin olevani itsekin kristitty ja uskossa Jeesukseen Kristukseen. Hetken vaivautuneen hiljaisuuden jälkeen tuo nuori alaiseni kiirehti kertomaan, että on ihan hienoa, että kollegani oli tullut uskoon. Samalla hän oli muuttunut ja vapautunut alkoholiongelmastaan. Keskustelukumppanini päätelmä siis oli, että usko sopii oikein hyvin jollekin toiselle, varsinkin jos se auttaa eroon ongelmista.

Kun uskovaisuutemme tulee esiin, kiinnostaa joitakin se, millaista on elämää uskovaiset elävät. Ja varsinkin synti- ja muut kieltolistat kiinnostavat. Käsitykset siitä, millaista elämää niin sanotut uskovaiset elävät, ovat mitä värikkäämpiä ja nimenomaan värittyneitä. Uskovaisena saan otsaani helposti leiman täydellisestä suvaitsemattomuudesta. Ja myös siitä, että tuomitsen muiden ihmisten elämän, teot ja valinnat. Muiden mielikuvissa olen huomannut olevani elämässään epäonnistunut luuseri, joka on tarttunut viimeiseen mahdolliseen oljenkorteen, uskoon. En osaa enää näin jälkikäteen arvioida, millainen luuseri mahdoin olla seitsemäntoistavuotiaana nuorukaisena, jolla oli elämä edessään elettävänä kaikkine riemuineen ja kokemuksineen. Nyt kaksikymmentäkahdeksan vuotta myöhemmin voin todeta eläneeni elämäni kaikkine riemuineen ja rikkaine kokemuksineen. Enkä koe olevani sen enempää luuseri, kuin voittajakaan. Olen ihminen, ihan tavallinen ja samalla Jumalan ainutlaatuinen luomistyö. Olen antanut Kristuksen sovittaa syntini ja näin otin vastaan Jumalan valtavan ja käsittämättömän armon.

En koe myöskään joutuneeni luopumaan mistään uskoni tähden. Paavali kirjoitti filippiläisille: ”Mutta kaiken tämän, mikä oli minulle voittoa, olen Kristuksen tähden lukenut tappioksi. Pidän todella sitä kaikkea pelkkänä tappiona, sillä Herrani Kristuksen Jeesuksen tunteminen on minulle arvokkaampaa kuin mikään muu. Hänen tähtensä olen menettänyt kaiken, olen heittänyt kaiken roskana pois, jotta voittaisin omakseni Kristuksen ja jotta kävisi ilmi, että kuulun hänelle. Näin minulla ei enää ole mitään omaa, lain noudattamiseen perustuvaa vanhurskautta, vaan se vanhurskaus, jonka perustana on usko Kristukseen ja jonka Jumala antaa sille, joka uskoo.” Voin todeta kuin Paavali, että Herrani Jeesuksen Kristuksen tunteminen on minulle kaikista tärkeintä ja siksi kaikki muu on muuttunut toisarvoiseksi. Minun ei tarvinnut muuttua piirunkaan vertaa kelvatakseni Jumalalle. Armon vastaanottamiseksi tarvittiin vain uskoa. Ja kuten Paavali kirjoitti, niin minäkin sain vastaanottaa uskon kautta vanhurskauden lahjaksi. Minun syntini annettiin anteeksi ja minulle luettiin tuomio, jonka perusteella minut todettiin syyttömäksi. Minut armahdettiin kertakaikkisesti. Tuo valtava ja käsittämätön osakseni tullut armo sai aikaan muutoksen. Se mitä aikaisemmin olin pitänyt arvokkaana tai tavoittelemisen arvoisena menettikin merkityksensä. Pyhä Henki alkoi vaikuttamaan minussa ja olen oppinut käsittämään, mitä Paavali tarkoitti, kun hän kirjoitti galatalaisille: ”Enää en elä minä, vaan Kristus elää minussa. Sen elämän, jota tässä ruumiissani vielä elän, elän uskoen Jumalan Poikaan, joka rakasti minua ja antoi henkensä puolestani.“ Edelleenkin nautin elämässäni kaikesta kauniista ja hyvästä, jonka Jumala on luonut ja lahjaksi antanut. Eikä minun tarvitse oikeastaan edes miettiä, mikä on oikein ja mikä väärin, koska Kristus minussa, kuten Paavali sanoi, vaikuttaa minussa.

”Jos siis teidät on yhdessä Kristuksen kanssa herätetty kuolleista, niin tavoitelkaa sitä mikä on ylhäällä, missä Kristus istuu Jumalan oikealla puolella. Ajatelkaa sitä mikä on ylhäällä, älkää sitä mikä on maan päällä. Haudatkaa siis se, mikä teissä on maallista: siveettömyys, saastaisuus, intohimot, pahat halut ja ahneus, joka on epäjumalanpalvelusta.” Näin meitä kehotetaan elämään ja onneksi saamme Jumalan mielen mukaiseen elämään voiman ylhäältä. Omassa voimassamme emme pysty vastustamaan pahaa. Meille annettua voimaa kuvataan Raamatussa näin: “miten mittaamaton on hänen voimansa, joka vaikuttaa meissä uskovissa.” Joten tähän voimaan voimme turvata.

Miksi haluan kertoa kaikille uskostani ja rikkoa näin vallitsevaa ajatusta uskon henkilökohtaisuudesta? Miksi en vain ole hiljaa ja iloitse itsekseni kaikkein tärkeimmästä asiasta elämästäni. Tuosta valtavasta aarteesta, jonka olen löytänyt. Eino Leino jo aikoinaan sanaili: ”Kell' onni on, se onnen kätkeköön, 
kell’ aarre on, se aarteen peittäköön, 
ja olkoon onnellinen onnestaan 
ja rikas riemustansa yksin vaan.” Näin olisi varmasti järkevää elää, jos vaikka olisin tuore lottovoittaja, mutta kun uskossa Kristukseen on kyse elämästä ja kuolemasta. En millään jaksa uskoa, että itsekkyydessäänkään ihminen jättäisi kertomatta uppoavassa laivassa oleville lähimmäisilleen tiestä turvaan ja pelastukseen, jos hän sen tietää. Siitä on siis pohjimmiltaan kysymys. Minä tiedän vastaanottaneeni pelastuksen, joka tuo mukanaan tulevaisuuden ja toivon. Siksi en voi jättää kertomatta pelastuksen ulkopuolella oleville lähimmäisilleni tietä pelastukseen. Sillä ei ole merkitystä, olenko pastori, helluntailainen tai mitä tahansa muuta titteliä voisinkaan käyttää. Sillä taas on, että minulle on uskottu sovituksen sanoma. Minulla on tieto siitä, että vapahtajani Jeesus Kristus sanoi: "Minä olen tie, totuus ja elämä. Ei kukaan pääse Isän luo muuten kuin minun kauttani.” Ja: “Minä olen valo ja olen tullut maailmaan siksi, ettei yksikään, joka minuun uskoo, jäisi pimeyteen.”

Sen sijaan, että joutuisit luopumaan jostakin, sinun tulee vain vastaanottaa usko Jeesuksen sovitustyöhön. Usko siihen, että hän on kuolemallaan ja ylösnousemuksellaan sovittanut maailman synnit. ”Jumala on rakastanut maailmaa niin paljon, että antoi ainoan Poikansa, jottei yksikään, joka häneen uskoo, joutuisi kadotukseen, vaan saisi iankaikkisen elämän. Ei Jumala lähettänyt Poikaansa maailmaan sitä tuomitsemaan, vaan pelastamaan sen.” Tuomio, joka meille luetaan, onkin vapaus. Vapaus synnistä, vapaus syyllisyydestä ja vapaus elää jo nyt Jumalan mielen mukaista pyhää ja puhdasta elämää ja elää sitä iankaikkisesti. Kun sanoin, että uskossa on kyse elämästä ja kuolemasta, se on sitä todellakin aina iankaikkisuuteen asti. Jeesukseen uskoville luvataan Raamatussa ihmeellistä ja suurta tulevaisuutta. ”Ja minä kuulin valtaistuimen luota voimakkaan äänen, joka sanoi: Katso, Jumalan asuinsija ihmisten keskellä! Hän asuu heidän luonaan, ja heistä tulee hänen kansansa. Jumala itse on heidän luonaan, ja hän pyyhkii heidän silmistään joka ainoan kyyneleen. Kuolemaa ei enää ole, ei murhetta, valitusta eikä vaivaa, sillä kaikki entinen on kadonnut.“

Loppujen lopuksi voidaan siis todeta, että usko on henkilökohtainen asia. Kenenkään muun uskolla ei voi pelastua. Ei sillä, mihin seurakuntaan, yhteisöön tai perheeseen kuuluu. Eikä sillä mitä uskontoa tai ideologiaa ihailet tai yrität elää todeksi. Kysymys on sinun ja Jumalan välisestä henkilökohtaisesta suhteesta. Tuo suhde voi syntyä vain uskomalla Jeesukseen Kristukseen. Hän sovitti syntisi ja mahdollisti suhteen iankaikkiseen ja kaikkivaltiaaseen taivaan ja maailman luojaan. Ota hänet vastaan elämääsi, niin tulet tuntemaan Jumalan voiman ja tiedät olevasi matkalla iankaikkiseen iloon Jumalan luona.