lauantai 31. joulukuuta 2011

I did it my way

Vuosi 2011 lähenee loppuaan ja on aika tehdä tiliä menneestä. Tällä kertaa en kuitenkaan tyydy pohdiskelemaan vain vuotta 2011, vaikka siitäkin riittäisi jaettavaa isolla kauhalla. Joten lyhyesti tästä vuodesta. Vuosi oli aivan loistava, eli kiitoksen puolelle mennään ja isosti. Siitäkin huolimatta, etten koskaan ole kokenut olevani näin tiukoilla ajankäytön suhteen. Kiirettä on pitänyt ja työpäivät ovat olleet kohtuuttoman pitkiä. Mutta löysin syyllisen tilanteeseen seisahtumalla peilin eteen. Kiireen, moninaisten töiden ja puuhastelun syy löytyy siitä, että teen unelmatyötäni, toteutan kutsumustani ja käytän instrumenttina työssäni omaa itseäni. Nautin niin valtavasti työstäni, etten malta pysyä siitä erossa.
Samalla koen, että elämme perheenä ihan parasta aikaa. Tyttären täysi-ikäistyminen, poikien valoisuus ja tyytyväisyys omaan elämäänsä tuntuvat upeilta. Puolisoina olemme kasvaneet edelleen kumppanuudessamme, näkymme yhdessä toteuttamisessa ja voi miten tunteet vielä melkein 24 avioliittovuoden jälkeenkin roihuavat.
Paljon on ollut haasteita ja kipuja, mutta vaaka kallistuu selkeästi positiivisen puolelle. Kiitos perheen, omaisten, ystävien ja seurakunnan. Seurakunnassa mennään hitaasti eteenpäin. Itse toivoisin vauhdin olevan moninkertainen, mutta näillä mennään. Antaa vauhdin kiihtyä sitten, kun rakenteet ja etenkin aito, avoin ja rehellinen yhteys on todellisuutta.

Se miksi innostuin, tai oikeastaan koin pakonomaista tarvetta, purkautua enemmänkin tiestäni kutsumustyöläisenä, johtuu siitä, etten ole oikeastaan koskaan siitä kenellekään laajemmin avautunut. Jotenkin koin, että nyt olisi hyvä aika tulla kaapista. Ehkä ihmisyyden jakamisella voin olla rohkaisuksi ja kannustukseksi jollekin. Toivottavasti en loukkaukseksi, enkä edes pahaa mieltä tuottaisi kenellekään. Henkilökohtaiset kokemukseni eivät ole totuus asioista, eivät edes mielipiteitä tai oikeita tapoja. Ne nyt vain ovat minun valintojani ja minun tieni Jumalan palvelijana.

Lapsuus

Sain etuoikeuden syntyä mielenkiintoiseen perheeseen. Isäni, varsinaissuomalainen pienviljelijän poika, toimi syntyessäni saarnaajana Vaasan helluntaiseurakunnassa. Äitini, siirtokarjalaisen yksinhuoltajaäidin tytär, puolestaan oli opettaja. Synnyin pikkuveljeksi itseäni neljä ja kolme vuotta vanhemmille siskoilleni. Viisivuotiaana sain vielä pikkusiskon. Lisäksi kotonamme asui koko lapsuuteni ajan mummomme. Sain erittäin tiukan ja melko kovankin kasvatuksen. Kasvattajana toimi lähinnä äitini. Valitettavasti en saanut koskaan mahdollisuutta oppia tuntemaan äitiäni kunnolla, hänen menehdyttyään rajun taistelun jälkeen syöpään ollessani vasta kymmenvuotias. Mummoni menetin vajaan vuoden päästä ja pian näiden menetysten jälkeen oman haasteensa toi kotiimme tullut isän uusi puoliso. Äidikseni hänet pystyin mieltämään helpommin sen jälkeen, kun sain vielä 14 vuotta itseäni nuoremman pikkuveljen.
Perheemme eli erittäin niukkaa elämää. Isäni oli alkanut saada ensimmäisen kerran säännöllistä taloudellista kannatusta kutsumuksensa työstä noin 30-vuotiaana. Siihen asti hän oli toiminut Turun helluntaiseurakunnan ympäristötyössä evankelistana ja Paimion raamattukoulun talonmiehenä varsin satunnaisten kannatusten ja kaarneiden avulla. Avioiduttuaan 26 vuoden iässä hän siirtyi elämään vaimonsa palkalla. Vaasan helluntaiseurakunta kutsui hänet työyhteyteen vuonna 1960 ja kolmen vuoden koeajan jälkeen seurakunnan johto päätti alkaa maksamaan palkkaa työstä. Kansakoulunopettajan palkalla oli elätetty siihen mennessä neljän vuoden ajan sekä isäni kutsumusta, että kahta pientä lasta.
Omat kokemukseni lapsuudesta eivät ole ainoastaan valoisia, koska elämääni varjosti äidin sairaus ja kuolema. Tiedostin myös olevani erilainen helluntailaisena ja toisinaan sain kuulla melko meheviä herjoja isäni komeasta saarnaaja-ammattinimikkeestä. Televisioita kävin katsomassa sukulaisilla tai naapureilla. Mutta television puutteen korvasin sillä, että olin intohimoinen lukija. Ja siihen minua myös kannustettiin. Kavereiden isät osallistuivat peleihimme, joten sain myös terveitä ja hyviä kontakteja muihin aikuisiin. Oman isäni kanssa kävimme kirjastossa, museoissa, puistoissa ja muissa mielenkiintoisissa paikoissa. Vaikka en koskaan pelannut pallopelejä isäni kanssa, eikä hän ollut koripallokatsomossa pelatessani tai edes kuuntelemassa duettoani Margareta Haverisen kanssa Okko Kamun johtaessa säestävää orkesteria, opin häneltä monia korvaamattomia asioita. Opin arvostamaan kauneutta luonnossa, taiteissa, musiikissa ja kirjallisuudessa. Häneltä opin, että uskovainenkin voi arvostaa suomalaisia juuriaan Kalevaloineen ja Aleksis Kivineen. Saarnaajaperheessämme luettiin ja arvostettiin muun muassa Hergén Tinttiä ja monia muita kirjallisia helmiä, joita kavereideni uskovaisissa perheissä ei missään tapauksessa hyväksytty. Suurimmat asiat, joita opin, liittyivät kuitenkin arvoihin. Jokainen ihminen on yhtä arvokas, oikeudenmukaisuus, tasapuolisuus, rehellisyys, avoimuus, vilpitön usko, lapsen arvon tunnustaminen, seurakunnan arvostaminen, raitis pasifismi, isänmaallisuus, vanhempien kunnioittaminen ja palava kutsumustietoisuus. Kotiimme eivät kuuluneet pahan puhuminen muista ihmisistä, eikä seurakunnasta, rasismi tai ei uskovaisten halveksiminen.
Koen saaneeni mittaamattoman arvokkaan perinnön, vaikka isä ei kutsumustietoisena saarnaajana aina ollutkaan läsnä arjessamme. Ja toisaalta kuitenkin oli, jopa enemmän kuin äitini. Isällä oli iltapäivisin tapana tehdä seurakunnan töitä kotona. Joten sieltä lienee periytynyt myös käsitykseni siitä, että puolisot jakavat tasapuolisesti taloustyöt. Sielunhoitopuheluiden ja saarnanvalmistelujen lomassa pyykit tulivat pestyiksi, lapset ruokittua ja koti pidettyä siistinä.
Urani aktiivisena helluntailaisena ja seurakuntalaisena olen aloittanut heti synnyttyäni. Ensimmäisen ahkeruuspalkinnon pyhäkoulusta olen saanut jo vuoden ja kuukauden ikäisenä. Kolmevuotiaani olin ensimmäisen kerran tunnustamassa syntejäni alttarilla. Tämän vaikuttavan tapauksen äitini aikanaan dokumentoi Hyvä Paimen -lehdessä julkaistuun runoon. Pyhäkoululaisena jatkoin ahkerasti koko lapsuuteni ja hetken aikaa lauloin Itä-Saalemin lapsikuorossakin. Sisaruksieni kanssa lauloimme tai soitimme usein erilaisissa seurakunnan juhlissa. Erityisesti mieleeni on kuitenkin jäänyt lapsuudestani pyhäkoulunopettajani Hannu Horstia, joka yhdessä Kipa-vaimonsa kanssa toimi tehtävässä Itä-Saalemin Kontionmajalla. Jostain syystä en koskaan ollut kovin innostunut flanello-kuvin esitetyistä tarinoista, enkä etenkään askarteluista. Mutta se kolahti pieneen mieheen, että miespuoleinen pyhäkoulunopettaja kertoi innostuneesti tarinoita ja otti meidät pojat huomioon omalta tasoltamme. Hannu on yksi niistä persoonista, joiden palvelutehtävä on ollut innoittamassa minua omassa kutsumuksessani. Lapsuuden kesäleireihin kuuluivat tietenkin lähes jokailtaiset uskoontulot ja Pyhän Hengen täyteyden rukoilemiset. Jotkut ikätovereistani ovat kertoneet traumatisoituneensa tällaisista kokemuksista, mutta minulle niistä on ollut lähinnä hyötyä. Olen niitä yrittänyt terveellä tavalla välttää omalla urallani. Suurin traumaattinen kokemukseni liittyy siihen, miten useat hyväntahtoiset täti-ihmiset "profetoivat" äitini sairauden aikana, että Jumala parantaa hänet. Aikuisena ymmärsin heidän pyrkineen lohduttamaan poika-rukkaa, mutta katteettomilla lupauksillaan he saivat aikaan pienen pojan sielussa syvän katkeruuden lupaukset pettänyttä Jumalaa kohtaa.
Olen erittäin kiitollinen lapsuudestani, vaikka sen värit ovatkin kovin tummansävyisiä. Lapsuuden kokemusteni avulla olen voinut olla avuksi monille ihmisille palvelutehtävässäni.

Nuoruus

Nuoruuteni oli melko katastrofaalista aikaa. Äidin menettäminen aivan liian nuorena hajotti jotakin sisälläni. Koteloin kaiken kokemani sisälleni, enkä koskaan edes yrittänyt asioista puhua. En vaikka oma isäni olisikin ollut turvallinen, rakastava ja empaattinen aikuinen elämässäni. Äidin menettämisen koin voimakkaana hylkäämisenä. En halunnut sen jälkeen luottaa kehenkään, en edes Jumalaan. Rakensin itselleni jonkinlaisen kulissin, eikä kukaan tiennyt mitä sisälläni oli. Toki pettymykseni, hylätyksi tulemisen kokeminen ja suruni tulivat esiin siinä, että minusta tuli krooninen valehtelija. Paradoksaalista oli, että olisin kaivannut kipeästi kaikkien hyväksyntää, mutta omilla väärillä valinnoillani aiheutin juuri päinvastaista. Oirehdin kotona, koulussa ja kaveripiirissäni. Enkä oikein itsekään tiennyt mikä minua vaivasi. Koska pelkäsin, että minut joka tapauksessa hylätään, niin käyttäytymiselläni taisin siihen pyrkiäkin. Sisälläni ollut pieni poika halusi tulla rakastetuksi, hyväksytyksi ja arvostetuksi, mutta toimin juuri päinvastoin.
Vaikka samaan aikaan koin vihaa, katkeruutta ja epäuskoa Jumalaa kohtaan, osallistuin silti ahkerasti seurakunnan toimintaan. Kasteellekin minun piti päästä neljätoistavuotiaana. Se oli siihen aikaan ainoa keino päästä mukaan Saalemin nuorisokuoroon. 70-luvun loppupuolella pääsyvaatimuksena oli seurakunnan jäsenyys. Tämä aiheutti ainakin kohdallani sen, että olen jonkinlainen lapsikastettu helluntailainen. Asian olen kuitenkin käsitellyt ja uskon tuon kasteen riittävän. Seurakunnan jäsenkortistoon olen rehellisesti laittanut, että olen käynyt kasteella vuonna 1979 ja uskoon tulin vuonna 1983.
Nuorisokuoron lisäksi osallistuin aktiivisesti Saalemin poikapartioon ja sain jo jonkin verran vastuutakin. Pidin jopa ensimmäiset raamattutuntini. Aiheenani oli Raamatun vierasperäiset sanat.
Muutimme Lappeenrantaan vuonna 1980. Helluntaikodin lapsena sain luontevasti kavereita seurakunnasta, mutta samalla jatkoin kaksoiselämääni. Uskosta tai ainakaan uskonvaelluksesta ei elämässäni ollut tietoakaan, mutta silti lauloin nuorisokuorossa, toimin leireillä ohjaajana, miksasin tilaisuuksia ja kuoron keikkoja sekä soitin soittokunnassa. Todistuksetkin irtosivat ihan vaivatta, vaikka sanottavaa ei oikeastaan ollutkaan. Motivaatio seurakunnassa pysymiseen olivat kaverit. Näin jälkikäteen voin todeta, että kaksoiselämäni varjeli ja suojeli minua kaikesta huolimatta monilta vääriltä asioilta ja kokemuksilta.
Vaikka olin löytänyt jo varhaisessa vaiheessa todellisen intohimon musiikkiin ja sen moninaisuuteen, kestin seurakuntakulttuuriin soittokuntineen, virsineen ja kuoroineen. Ehkä ne toivat jonkinlaisen turvallisuudentunteen rikkinäisen murrosikäisen elämään muistuttaen lapsuudesta. Eikä muuta yksinkertaisesti seurakunnassa ollut tarjolla. Jazz, soul, blues, funk, rock ja oikea gospel kuuluivat sitten elämään seurakunnan ulkopuolella ja veivät totaalisesti mennessään. Tästäkään en ole osannut traumatisoitua. Elin voimakkaasti nuoriso ja rock-kulttuurissa, vaikkei seurakunta sitä silloin, jos ei tänäänkään, paljolti tarjoa.
80-luvun alussa nuoruuttani eläneenä seksuaalisuus tai oikeammin siitä vaikeneminen seurakunnassa aiheutti omat traumansa. Normaali nuoren miehen seksuaalinen herääminen muuttui valtavaksi syyllisyydeksi ja koin olevan outo ja perverssi. Tämän varjon kanssa taistelin vielä avioliitossakin pitkään ja turhan myöhään opin oikeasti iloitsemaan, nauttimaan ja olemaan kiitollinen valtavasta Jumalan lahjasta. Mutta parempi myöhään, kuin ei milloinkaan.
Nuoruudestani minulle on jääneet mieleen parhaimpina muistoina sosiaaliset suhteet ja menemiset niin seurakunnassa, kuin koulussakin. Miellyttämisenhaluni ja hyväksytyksi tulemisen tarpeeni tekivät minusta aktiivisen ja verbaalisen showmiehen. Ja tuon roolin hallitsin ilmeisen hyvin.

Uskoontulo ja kutsumus

Täysi-ikäisyyden kynnyksellä vuonna 1983 olin kurkkuani myöten täynnä kaksoiselämääni. Jatkuva teatteri seurakunnassa ja kaveriporukassa vaati veronsa, enkä enää jaksanut pitää kielteisiä tunteita sisälläni. Minusta tuli arvaamaton räjähtelijä, riidanhaastaja ja kapinallinen. Lähdin kesätöihin Helsinkiin ja tiesin asuvani yksin reilun kahden kuukauden ajan. Helsinkiin suunnatessani päätin, että seurakunta ja usko saa jäädä ja elämästä otetaan ilo irti. Nyssäköitteni kanssa Itäkeskuksen metroasemalla seisoessani pyörsin kuitenkin päätökseni. Halusin sittenkin löytää todellisen ja elävän suhteen Jumalaan. Kesä meni hampurilaisia vääntäessä, kavereiden kanssa hengaillessa ja tennistä pelatessa. Joka ikinen päivän rukoilin Jumalaa antamaan minulle todellisen synnintunnon. Tiesin, että ilman sitä ei oma tahtoni riitä. Noin viikkoa ennen Lappeenrantaan palaamista heräsin yöllä hiestä märkänä ja suuressa tuskassa. Tiesin olevani erossa Jumalasta. Siinä keskellä yötä tunnustin syntisyyteni ja pyysin Jeesusta tulemaan elämääni. Ilman sen suurempia tunteita tiesin päässeeni yhteyteen Jumalan kanssa. Seuraavana yönä heräsin jälleen ja rukoillessani lupauduin olemaan kuuliainen Jumalalle maksoi mitä maksoi. Sydämessäni tiesin, että lupaukseni otettiin todesta ja se tullaan koettelemaan.
Elämäni sai uuden suunnan. Olin muuttunut mies ja onneksi löysin seurakunnasta myös kavereita, joilla oli samanlainen kokemus omassa elämässään. Näin alkoi kasvuni kristittynä ja ihmisenä. Haluni palvella Jumalaa oli todellinen ja osa kulisseistani oli murrettu. Jätin kuitenkin vielä oikeudekseni pitää omat kipuni, lapsuuden ja hylkäämisen kokemukset sekä niistä syntyneen anteeksiantamattomuuden ja katkeruuden sisälläni.

Rakkaus

Syksyllä 1983 huomasin seurakunnan nuorten joukossa valtavan suloisen ja mukavan tytön. Päämäärätietoisesti ja sitkeästi aloin piirittämään häntä. Muutaman kuukauden taivuttelun jälkeen aloimme seurustella julkisesti. Minä olin 18 ja Tiina 15. Reilun puolen vuoden seurustelun jälkeen Tiina koki meidän olevan liian nuoria ja toivoi meidän pitävän taukoa seurustelussamme. Tyynesti otin vastaan tiedon, mutta sisälläni myllersi. Välien katkaiseminen tuntui pahemmalta kuin lapsuudessa koettu äidin kuolema. Kaiken kivun keskellä kuitenkin päätin olla sitkeä ja odottaa, jatkuisiko suhteemme. Vajaan vuoden tauon jälkeen sitten jatkoimmekin seurusteluamme vakaana aikomuksena kihlautua ja avioitua. Seurusteluaikamme oli erittäin tiivistä yhdessäoloa. Kihlauduimme Tiinan lakkiaisten aattona ja häitä vietettiin maaliskuussa 1988. Pitkästä seurusteluajasta ja pitkälti rikkinäisyydestäni johtuen tuona aikana luotiin varsin puutteellista ja heikkoa perustaa avioliitolle. Olimme aika hukassa miehenä ja naisena, emmekä koskaan uskaltaneet asioista puhua kenenkään ulkopuolisen kanssa. Sain omalla elämälläni aikaan sen, ettei vaimoni pystynyt kunnioittamaan ja rakastamaan miestään. Ja johtuen siitä, että Tiina oli seurustellessamme jo kertaalleen hylännyt minut, en osannut luottaa siihen, että minua ei jälleen hylättäisi. Melkoiset rakennusaineet saimme avioliiton alkuun.
Siitä olimme kuitenkin yhtä mieltä, että minulla oli kutsumus palvella Jumalaa ja niin oli Tiinallakin. Seurakunta oli meille molemmille rakas ja tärkeä. Avioliiton ongelmista huolimatta koin olevani valtavan rakastunut. Minulla oli unelmieni vaimo. Jo ennen kuin itse tajusin päätyväni leipäpapiksi, Tiina tiesi olevansa jonain päivänä pastorska.

Kutsumus kirkastuu

Uskoontuloni jälkeen olin aina valmis kaikkiin tehtäviin seurakunnassa, myös puhumaan ja todistamaan. Haluni palvella Jumalaa ja kertoa valtavasta rakkaudestaan oli todella polttava. Olin juuri päässyt armeijasta ja muuttanut asumaan omillani, kun minua pyydettiin vastaamaan seurakunnan nuorisotyöstä. Olin aivan innoissani, kun sain vastuuta juuri tehtävässä, missä koin itselläni olevan armoitusta ja lahjoja. Avioiduttuamme olimme molemmat vastuussa ja elämän täytti työ, seurakunta ja tuore avioliitto. Vuonna 1989 tiemme vei takaisin lapsuuteni kaupunkiin Helsinkiin. Odotin innoissani muuttoa ja etenkin sitä, miten voisin palvella uudessa seurakunnassa. Muuttoa edeltävän kesän juhannuskonferenssissa koin erittäin selvää ja konkreettista Jumalan puhetta. Aivan selvästi kuulin, kuinka minulle annettiin ohje keskittyä ensimmäisen puolen vuoden ajan opiskeluihini ja kuinka minun tulee kieltäytyä kaikesta vastuusta seurakunnassa. Kehotus piti sisällään myös lupauksen siitä, että kun oikea aika tulee, minusta tehdään pylväs seurakuntaan. Hämmentyneenä kokemuksestani riensin juhlateltan etuosaan. Sieltä löysin Kai Antturin ja pyysin häntä rukoilemaan, että saisin varmuuden olinko kuullut Jumalan puhuvan minulle. Kai rukoili rauhalliseen tyyliinsä ja rukouksessaan toisti tietämättään lupauksen siitä, että oikealla ajalla Jumala tekee minusta pylvään seurakuntaan. Muutettuamme Helsinkiin tein, kuten minua oli kehotettu. Ohje oli erittäin käytännöllinen. Sain opiskeluni hyvään vauhtiin, löysin ihmeellisen johdatuksen kautta huikean hyvän työpaikan opiskeluajaksi ja siellä jatkoin vielä opiskelujeni jälkeenkin. Sitten eräänä viikonloppuna koin, että nyt on oikea aika. Otin yhteyttä Saalemin nuorisotyöntekijään Hannu Nikuseen ja ilmoittauduin Rokan sanoin: "Mis sie tarvitset oikei hyvvää miestä. Täs siul on sellane."
Muutamia kuukausia tämän jälkeen olin Saalem Nuoret ry:n hallituksen puheenjohtaja, lapsi- ja nuorisotyötoimikunnan puheenjohtaja ja Saalemin vanhimmistossa. Olin kokoaikainen opiskelija, lisäksi tein joka viikonloppu vähintään 12 tuntia töitä ja loppuaika kuluikin sitten seurakunnassa. Nautin elämästäni ja olin onnellinen palvellessani Jumalaa ja seurakuntaa. Motivaationi ei kuitenkaan välttämättä ollut täysin oikea. Edelleen rikkinäisyyteni ja sen koteloiminen sisääni sai aikaan sen, että halusin epätoivoisesti miellyttää ihmisiä saadakseni kokea olevani hyväksytty ja arvostettu. Tästä huolimatta muistelen noita Saalemin vuosiani todella kiitollisena. Minua kuunneltiin, eikä nuoruuttani katsottu ylen. Jumala käytti minua kaikesta huolimatta. Hetken olimme tilanteessa, ettei seurakunnassa ollut palkattua nuorisotyöntekijää. Tuolloin ensimmäisen kerran jouduin kohtaamaan kutsumukseni työssä tunteen, etten riitä, enkä kykene.
Tuohon ajanjaksoon sisältyi vielä se, että esikoisemme syntyi. Vaikka olinkin aina haaveillut isyydestä, huomasin olevani aika hukassa pienen tyttären isänä ja etenkin nuoren vaimoni kanssa, joka myös etsi rooliaan äitinä. Yritin jonkun kanssa hämmennyksestäni keskustella, mutta sain vastaukseksi kysymyksen, että enkö todellakaan rakasta lastani. Siitä ei ollut yhtään kyse. Rakastin niin, että sattui, mutta olin oman rikkinäisyyteni takia eksyksissä. Näissä vaiheissa minulta kysyttiin, olenko ajatellut siirtyä seurakuntatyöhön Saalemiin. Olin toki, mutta pohdinnoissani tiesin tarvitsevani vielä kosolti elämänkokemusta ja itseni tuntemista ja onneksi osasin kieltäytyä. Taisinpa pyhästi päättää, etten koskaan lähde seurakuntatyöhön ja hehkutin, miten vanhimpana ja oman toimen ohella toimiessani saan valita mieleiseni tehtävät seurakunnassa. Olin huomannut tulevani erinomaisesti toimeen nuorten ja lasten kanssa, joten ajattelin lapsi- ja nuorisotyön olevan ensisijainen kutsumukseni. Tuosta alkoi ajanjakso, jonka aikana minua kysyttiin useamman kerran eri seurakuntiin työntekijäksi, mutta en kokenut aikaa vielä kypsäksi.

Koettelee vaan ei hylkää Herra

Neljän vuoden Helsingin jakso päättyi siihen, että kilpaileva yritys "osti" minut palvelukseensa. Muutimme takaisin Lappeenrantaan. Työ, jonka aloitin oli haasteellista ja vaativaa. Sain tehtävän, jota kukaan muu ei ollut aikaisemmin tehnyt. Kiersin konsultoimassa Suomen suurimpia leipomoita. Noin neljän vuoden ajan keskimääräiset vuosittaiset ajokilometrini olivat noin 80 000. Hotelliyöpymisiä oli enimmillään noin 180 vuosittain. Olin urani huipulla ja nautin työstäni. Tiesin pärjääväni ja olevani hyvä, kun sain olla tekemisissä ihmisten kanssa. Myyntitavoitteet täyttyivät ja suoritin noiden neljän vuoden aikana kaksi tutkintoakin työn ohessa. Perheeseemme syntyi toinen lapsi ja elimme taloudellisesti huoletonta aikaa.
Seurakunnassa otin jälleen tehtäväkseni nuorisotyön oman toimen ohella. Ennätin olla seurakunnassa reilun vuoden, eikä kukaan vanhimmiston jäsenistä tai työntekijöistä ottanut millään tavoin kertaakaan esille sitä, että olin ollut Saalemin vanhimmistossa. Olin ymmälläni, koska työelämässä olin tottunut siihen, että osaamista arvostettiin ja siitä mitä muualla toimittiin oltiin kiinnostuneita. Olin pettynyt ja turhautunut. Koin, ettei kutsumustani arvostettu. Pettymyksestäni huolimatta halusin palvella ja nuorisotyön ohella olin mukana soittokunnassa, rukoushuoneen rakennustalkoissa ja missä vaan tekijää tarvittiin.
Reilun vuoden päästä tulin valituksi hallitukseen. Tässä tehtävässä turhauduin totaalisesti seurakunnan kaksoishallintoon. Vanhimmisto päätti ja hallitus joutui tekemään "viralliset" päätökset ilman perusteita tai keskustelua. Ensimmäistä kertaa huomasin, että minulle tuli negatiivisia tuntemuksia seurakuntaa ja sen rakenteita kohtaan. Kun sitten vihdoin tulin valituksi myös vanhimmistoon, olin melkoisessa kriisissä. Ongelmana ei kuitenkaan loppujen lopuksi ollut seurakunta, vaikka tuo ajanjakso olikin seurakunnan historiassa raskas ja vaikea. Olin huomaamattani ajautunut jonkinlaiseen uupumukseen ja masennukseen. Työreissuillani toisinaan istuin tienvieressä autossa ja pohdin, onko mitään syytä elää. Toisinaan voin niin huonosti, että jouduin kokoamaan itseäni ja kulissiani menestyvänä konsulttina hotellihuoneen yksinäisyydessä. Käteni tärisivät, oksensin pahaa oloani ja valvoin joskus vuorokausiakin yhteen menoon. Ajattelin sairastuneeni, mutten osannut, halunnut tai kyennyt puhumaan kenellekään. Huusin kyllä Jumalan puoleen, mutta tuntui kuin mikään ei olisi auttanut. Kun palasin viikonloppuisin kotiin yritin säilyttää naamarini, mutten siinä aina onnistunut. Vaimoni sai pelätä kohtuuttomia tunteenpurkauksia ja uhkauksiani tehdä pahaa itselleni. Rakastin perhettäni, Jumalaa ja seurakuntaa, mutten enää pahalta ololtani kyennyt toimimaan, niin kuin rakkaus olisi vaatinut. Minua veivät mennessään masentuneen miehen synkät ajatukset.
Onneksi tässä tilanteessa oli yksi ihminen, joka näki läpi. Läheinen ystäväni tajusi, etten ollut koskaan antanut itselleni anteeksi, siis hyväksynyt itseäni sellaisena kuin olin. Vaikka olin Jumalan lapsi, niin silti pelkäsin epätoivoisesti tulevani hylätyksi jälleen kerran. Ja yritin kaikin keinoin miellyttää Jumalaa ja ihmisiä. Jotenkin tämän asian puolittain käsittelin ja koin vapautuneeni masennuksesta ja saaneeni elämäni jälleen hallintaan.
Tässä elämäntilanteessani Joensuusta otettiin minuun yhteyttä ja kysyttiin olisinko valmis tulemaan seurakuntaan nuorisotyöntekijäksi. Prosessini oli kuitenkin vielä niin pahasti kesken, etten kokenut voivani ottaa tehtävää vastaan. Kaiken tämän keskellä tajusin myös, kuinka vaimonikaan ei voinut hyvin. Uskottelin avioliittomme voivan hyvin ja kieltäydyin näkemästä asioita, joita elämäämme ja suhteeseemme oli tullut. Arvaamaton käyttäytymiseni, masennukseni ja hyljätyksi tulemisen pelkoni olivat ahdistaneet jo vuosien ajan Tiinaa. Hän ei saanut kokea pyyteetöntä rakkautta puoleltani ja minä taas en ollut koskaan saanut kokea, että minua olisi kunnioitettu miehenä. Alitajuisesti toimin koko ajan siten, että olin tulossa hylätyksi. Jälleen kuitenkin kätkin kaiken sisääni ja yritin selvitä omin avuin. Koska olin jo selvinnyt näennäisesti masennuksestani, niin uskoin kaiken olevan kuosissaan.

Joensuu

Tasan vuosi ensimmäisen yhteydenoton jälkeen joensuulaiset tarjosivat uudestaan mahdollisuutta aloittaa nuorisotyöntekijänä. Perusteellisen rukouksen ja asian pohtimisen jälkeen uskaltauduimme vastaamaan myönteisesti kutsuun. Koin, että olin saanut kartutettua riittävästi elämänkokemusta, olin saanut maistaa riittävästi menestystä ja nousukiitoa työuralla, perhekin oli jo nelihenkinen ja seurakuntakokemustakin oli jo kiitettävästi vapaaehtoistyöstä sekä vanhimpana olemisesta. Joten pakkasimme tavaramme ja otimme suunnaksi Pohjois-Karjalan. Saarnaajan poikana, useita vuosia vanhimpana olleena ja pitkään nuorisotyötä tehneenä uskoin ymmärtäväni oikein hyvin, mihin olin ryhtymässä. Ensimmäisen kuukauden jälkeen olin kuitenkin valmis lyömään hanskat tiskiin. Syitä oli ainakin kolme. Olin elänyt taloudellisesti huoletonta elämää ja tulojen putoaminen noin puoleen ja samalla epätietoisuus Tiinan työllistymisestä iskivät vyön alle pahemman kerran. Olin päättänyt, että lähden seurakuntatyöhön kysymättä edes, mitä siitä maksetaan. Olin ollut varma, että kutsumukseni kantaa ja Jumala pitää huolen omistaan. Uskalsin soittaa tunteistani yhdelle Joensuun vanhimmista ja se, että tulin kuulluksi auttoi ja päätin luottaa Jumalan huolenpitoon. Jälkikäteen voin todeta, että koko neljän vuoden jakso Joensuussa meni opetellessa uudenlaiseen taloustilanteeseen ja yksi päällimmäisistä ikävistä muistoista tuolta ajalta onkin jatkuva huoli siitä, miten tulemme taloudellisesti toimeen. Olen tästä kokemuksesta huolimatta jatkanut valitsemallani tiellä. Olen halunnut aina tehdä ensin päätökset ja sitten vasta kysynyt, maksetaanko työstä palkkaakin.
Toinen syy kutsumuskriisiini oli se, etten ollut saanut mielestäni totuudenmukaista kuvaa, millaisessa tilanteessa seurakunnan nuorisotyö oli. Olinkin aivan hukassa, kunnes muistin ja tajusin, että olin ollut täysin vastaavassa tilanteessa käynnistäessäni isossa konsernissa täysin uudentyyppisen työn. Ja siitäkin olin selvinnyt. Hiljalleen aloin ymmärtämään, miten valtavasti hyödyin monipuolisesta työkokemuksestani ennen seurakuntatyöhön siirtymistäni.
Kolmas syy kriisiin oli se, etten sittenkään ollut eheytynyt vielä riittävästi masennukseni jäljiltä ja myös avioliittomme oli syvissä ongelmissa. Kun tämänkin sain avoimesti kerrottua työtoverilleni Sainion Juholle ja muutamalle uskotulle ystävälleni, niin saimme täyden tuen ja avun heiltä.
Kriisistä huolimatta jätin hanskat lyömättä tiskiin. Käärin hihat ja hiljalleen pääsin työhön sisään ja sain tuotua esiin oman näkyni ja unelmani. Sain täydellisen työrauhan, tuen ja kannustuksen työlleni vanhimmistolta, nuorisotyötiimiltä ja työtoveriltani. Loppujen lopuksi koin työn menneen eteenpäin. Uusia vastuunkantajia nousi vastuuseen, nuoria tuli uskoon ja rakenteita sekä toimintaa kehitettiin. Tosin en saanut keskittyä lapsiin ja nuoriin, kuin pari ensimmäistä vuotta. Sen jälkeen valjaita vaihdettiin ja toimenkuvani muuttui seurakuntapastorin työksi. En tästä itse ollut kovinkaan harmissani. Olin jo jonkin aikaa tajunnut, että pastorin tehtävä on työskennellä ihmisten kanssa. Iällä, koolla, värillä tai kulttuurilla ei ole väliä. Ja sain silti antaa työpanoksestani suurimman osan lapsille ja nuorille. Joensuun vuodet olivat loppujen lopuksi uuden elämäni ensimmäiset ja siihen mennessä parhaat vuodet. Sain palvella ihanaa seurakuntaa, joka piti huolen työntekijästään. Saimme ystäviä, jotka tulivat tiukan paikan tullen rinnalle ja olivat valmiita tukemaan. Säilyin heidän avullaan työkykyisenä ja sain uuden alun, toisen mahdollisuuden, kutsumukseni työssä. Ensimmäinen vuosi kutsumukseni työssä Joensuussa oli rajua taistelua mutta sitten tapahtui jotakin, joka muutti kaiken ja viimeiset kolme vuotta opettivat minut nauttimaan työstäni ja kutsumuksestani seurakunnassa.

Armo tuli kylään

Oltuamme muutaman kuukauden Joensuussa tajusin olleeni edelleen erittäin väsynyt. Neljän vuoden masennus, järjetön työmäärä, rankat kokemukset seurakunnassa, pitkä unettomuus, riittämättömyyden tunne, ongelmat avioliitossa ja kolmenkympin kriisi vaativat veronsa. Vaikka työ alkoi sujumaan, niin perheessämme emme voineet hyvin. Loppujen lopuksi olimme tilanteessa, että tajusin vihdoin, ettei näin voi enää jatkua. Samaan aikaan Tiina laittoi minut tiukoille. Tajusin, että ellei muutosta tule, niin olen menettämässä perheeni. Ynnäsin asioita ja ymmärsin menettäväni samalla työni, kutsumukseni ja kaiken sen, mikä todella merkitsi minulle.
Tyhjästä kodistamme lähtiessäni hakemaan Tiinaa kotiin, en tiennyt tulenko takaisin yksin vai perheen kanssa. Jäljelle jäi vain usko Jumalaan. Lähdin matkaan Joensuusta ja ensimmäisen tunnin huusin suoraa huutoa. Vuodatin Jumalalle kaiken vihani, katkeruuteni, anteeksiantamattomuuteni ja sen, mitä en ollut koskaan kenellekään kertonut. Varkauden keskustaan saapuessani koin autoon laskeutuvan valtavan Pyhän Hengen läsnäolon. Jumalan rakkaus ja ansaitsematon armo laskettiin sydämeeni uudella tavalla. Tiesin kelpaavani Jumalalle juuri sellaisena kuin olin. Pelkoni kaiken menettämisestä otettiin pois ja tiesin voivani antaa ja myös pyytää anteeksi sydämestäni. Hyljätyksi tulemisen pelko väistyi elämästäni kertaheitolla ja silmieni eteen nousi kuva Joosefista. Tajusin saaneeni olla Jumalan rakkauden koulussa ja ymmärsin hänen halunneen kasvattaa minusta käyttökelpoisen työntekijän toteuttamaan hänen antamaa kutsumusta. Kun sain vaimoni kyytiini ja pyysin häneltä anteeksi ja samalla kerroin antavani hänelle anteeksi, tiesin armon toimivan. Saman koki siinä hetkessä myös puolisoni. Tiesimme saaneemme uuden mahdollisuuden ja tartuimme siihen kiinni. Ensimmäistä kertaa avasin sydäntäni ja sieluani. Pystyin käymään läpi elämäni kivut, haaksirikot, pettymykset, vihat, katkeruuden ja etenkin hylätyksi tulemisen pelkoni. Tiina pääsi ensimmäistä kertaa näkemään kulissini taakse ja oppi ymmärtämään ja antamaan anteeksi miehelleen. Muistan aina sen hetken, kun yhdessä ystäväpariskuntamme kanssa nousimme erään keskustelumme jälkeisestä rukouksesta ylös ja näin ensimmäisen kerran vaimoni katseessa syvää kunnioitusta miestään kohtaan. Siitä hetkestä alkoi avioliitossamme uusi aikakausi, joka on ollut jatkuvaa nousukiitoa. Avioliittomme historiaa muistellessa käytän usein ajan yksikkönä aikaa ennen ja jälkeen armon kokemisen.
Olin Jumalan lapsi ja olin saanut häneltä kutsumuksen, mutta vasta nyt 32-vuotiaana olin oppinut ymmärtämään ja olin saanut kokea Jumalan armon todeksi elämässäni. Ennen niin synkkä muisto lapsuudestani ja anteeksiantamattomuus äitiäni kohtaan otettiin pois. Nykyään päällimmäisinä ovat kauniit muistot rakastavasta äidistä. Enkä enää pelkää tulevani hylätyksi. Armo tuli todellakin kylään ja mikä parasta, jäi myös asumaan meille. Minulle annettu uusi mahdollisuus on ollut mahdollistamassa sen, että olen elänyt tuon kokemuksen jälkeen jatkuvasti parasta aikaa.

Nurmijärvi

Olin kokenut Joensuussa vahvasti, että olin päässyt paikkakunnalle ja seurakuntaan, jossa haluan palvella pitkään. Juuri kun olin iskenyt teltan vaarnat syvälle maahan, koin Jumalan puhuvan kuinka minun tulisi elää joka päivä kutsumuksessani siten, että teen työtäni ja palvelen Jumalaa niin kuin tekisin sitä tässä ja nyt elämäni loppuun asti, mutta kun Jumalan aika on tullut, olisin valmis nousemaan ja lähtemään. Tämä opetus testattiin ennen kuin arvasinkaan. Olin juuri istunut seurakunnan keskellä ja kokenut valtavaa rakkautta ja yhteenkuuluvuutta. Ja kun seuraavana päivänä Nurmijärveltä soitettiin, niin tiesin saman tien, että ovi avautui. Inhimillisesti tuntui, että työmme jäi täysin kesken ja meillä ei ole mitään järkevää syytä luopua meille niin rakkaasta seurakunnasta ja ihmisistä. Mutta Jumala antoi meille asiasta syvän levon. Itse koin, että Jumala on viemässä meitä eteenpäin, vaikka nurmijärveläisistäkin joku taisi pelätä meidän kokevan isosta seurakunnasta pieneen seurakuntaan siirtymisen jonkinlaisena takapakkina uralleni.
Kun olimme päätöksemme lähdöstä tehneet levollisin mielin, Jumala järjesti asiat. Pahnanpohjimmaisemme sai alkunsa Joensuussa, mutta viivytteli sen verran, että syntyi pari viikkoa muuttomme jälkeen. Itse koen, että saimme elää seitsemän lihavaa vuotta Nurmijärvellä. Työtä ja haasteita riitti, mutta uskon Jumalan tarkoituksella antaneen seesteisen ja hyvän jakson seurakunnassa ja perheessämme. Saimme kokea Jumalan ja seurakunnan huolenpitoa. Pieni seurakunta piti esimerkillisesti työntekijästään huolta. Yllätyin siitä, että nurmijärveläiset tajusivat Etelä-Suomen hintatason ja asumisen kalleuden ja huolehtivat siitä, että palkkataso oli vähintäänkin kohtuullinen. Lisäksi sain erinomaiset työkalut käyttööni ja koin koko työjakson ajan valtavaa rakkautta ja hyväksyntää niin seurakunnan johdon, kuin seurakuntalaistenkin taholta. Pienen seurakunnan ainoana työntekijänä sain olla mukana kaikessa ja sehän työnarkomaanille sopi erinomaisesti. Silti koin, että minulla oli valtavasti aikaa olla lasten ja perheen kanssa. Tein töitä pitkälti kotoa käsin, joten olin läsnä, vaikkakin usein uppoutuneena töihini.
On vaikea arvioida työntekijänä työnsä hedelmiä, mutta uskon seurakunnan ilmapiirin muuttuneen rakkaudelliseksi ja armolliseksi työjaksomme aikana. Työ, erityisesi lapsi- ja nuorisotyö, menivät eteenpäin ja seurakunnan tilaisuuksissa kävi runsaasti väkeä. Terve ja raitis yhteys paikkakunnan muihin uskoviin kasvoi. Tietoisuus seurakunnastamme ja työstämme paikkakunnalla kasvoi ja pientä jäsenmäärän kasvuakin koimme. Totta kai unelmani ja haaveeni olivat paljon suuremmat, mutta kiitollisena muistelen rakkaudellista ja lämmintä, eteenpäin menevää seurakuntaa, jollaisena minä seurakunnan muistan. Upeassa seurakunnassa hyvien ystävien kanssa saimme elää nuo lihavat vuodet.

Valjaat

Mielenkiintoista Nurmijärvellä ollessani oli se, että vastuuni yhteisessä herätysliikkeessämme kasvoivat. En ole koskaan pyrkinyt mihinkään tehtävään ja siksi olen ollut yllättynyt siitä, miten moneen asiaan ja tehtävään minua on vuosien aikana pyydetty. Suurimmasta osasta olen osannut kieltäytyä, mutta ottanut vastaan ne tehtävät, jotka olen omikseni kokenut. Näiden tehtävien paras anti on ollut se, että olen päässyt katselemaan seurakuntatyötä laajempia asioita ja kokonaisuuksia, jotka ovat antaneet aina myös uutta näkökulmaa seurakuntatyöhön ja myös omaan elämään. Monta kertaa olenkin ollut varsin nöyrä, kun olen joutunut toteamaan saaneeni niin paljon. Toisaalta joskus olen taisteluiden keskellä miettinyt, että miksi tällaisiin tehtäviin olen lähtenyt, kun kiitokseksi niistä tuntuu saavan lunta porstuaan ja lokaa ihan riittämiin. Joku kirjoitti joskus jollekin keskustelupalstalle, että näkee silmistäni vallanhimoni. No se on tämän työn yksi luontaisetu, että alistuu julkisuuden henkilönä kaikenlaisen kommentoinnin ja arvostelun alle. Milloin kritiikkiä on tullut hengettömyydestä ja milloin rehottavista rintakarvoista. Se mitä toivoisin, olisi rakentava, rakkaudellinen ja rehti palaute ihan kasvotusten. Ihan liikaa törmään vieläkin siihen, että työntekijöinäkin arvostelemme toinen toistamme, kun meidän tulisi tukea, rohkaista ja kannustaa toisiamme.
Nyt viittäkymppiä uhkaavasti lähestyessäni, olen tehnyt tiukkoja rajauksia ja on aika vielä määrätietoisemmin kieltäytyä ja myös luopua joistakin vastuista. Sen tiedän, ettei niihin valjaisiin, joita olen kantanut löydy yhtään niin hyvää miestä, kuin olen, mutta kylläkin monta parempaa. Valtakunnalliset vastuut ovat antaneet myös upeita ystävyyssuhteita ja mahdollisuuden viettää aikaa paljon itseään viisaampien ja kokeneempien Jumalan ihmisten parissa.

Ei oo Lahden voittanutta

Koko Nurmijärven jaksomme ajan koin tiettyä väliaikaisuutta. Tiesin olevani Jumalan koulussa ja mielenkiinnolla odotin, mitä Jumalalla olisi varattuna tulevaisuudessa. Tällainen asia ei kuitenkaan ole päällimmäisenä mielessä ja hallitse ajatusmaailmaa. Elin ja palvelin niin kuin olisin ollut lopullisesti Nurmijärvellä. Seitsemän vuoden aikana sain useita yhteydenottoja eri seurakunnista, mutten kokenut mitään kipinää noihin tehtäviin. Ensimmäisen kerran tajusin jotakin olevan tapahtumassa, kun Lahden seurakunnan johtaja menehtyi traagisesti onnettomuudessa. Samana päivänä uutisen kuullessani totesin Tiinalle täysin spontaanisti, että Lahdesta tullaan ottamaan minuun yhteyttä. Niinpä soitto Lahdesta ei tullut kovinkaan suurena yllätyksenä. Inhimillisesti kylläkin. Olinhan pienen seurakunnan työntekijä, eikä minua oikeastaan kukaan tuntenut Lahdessa. Mutta juuri tämän takia koin suurta rohkeutta ja varmuutta ottaessani tehtävän vastaan.
Sekä Joensuussa, että Nurmijärvellä nautin työstäni. Joka päivä ihmettelin, miten suurta armoa on, kun saan palvella seurakuntaa ja tehdä työtä, jossa saan toteuttaa kutsumustani. Mutta rehellisesti on tunnustettava, että reilut kolme vuotta Lahdessa ovat olleet kertakaikkisen upeita vuosia. Aivan jokaisena päivänä herään siihen todellisuuteen, että olen etuoikeutettu saadessani palvella Jumalaa ja seurakuntaa juuri Lahdessa. Ei siksi, että täällä olisi täydellinen seurakunta tai täydelliset seurakuntalaiset. Vaan sen takia, että juuri täällä voin toteuttaa näkyäni ja kutsumustani. Seurakunta on kaukana täydellisestä ja juuri se tekeekin työstäni niin palkitsevaa. Askel askeleelta tai ainakin sentti sentiltä saan nähdä, mihin Jumala on seurakuntaa viemässä. Uskon vahvasti siihen, että Pyhä Henki muuttaa seurakunnan ilmapiirin sellaiseksi, missä jokainen kelpaa Jumalalalle juuri sellaisena kuin on. Jokaisella on lupa ja oikeus palvella ja ylistää Jumalaa juuri omalla persoonallisella tavallaan. Seurakunta on ympäröivän yhteiskunnan näköinen, koska se ei ole eristäytynyt siitä. Ihmiset saavat tulla seurakuntaan keskeneräisinä, rikkinäisinä ja syntisinä. Eikä heiltä vaadita muutosta, vaan heille annetaan mahdollisuus muutokseen, jonka saa aikaan Pyhä Henki.
Minun uskoni ei riitä siihen, että Lahden Helluntaiseurakunta olisi koskaan muodostunut yhdestä muotista tulleista ihmisistä, jotka palvovat Jumalaa juuri oikealla ja vain yhdellä tavalla tai jossa on tiedossa ainoa ja vain yksi totuus. Mutta uskoni riittää siihen, että meillä on seurakunnassa yhteys Jumalaan ja toinen toisiimme. Silloin ylistämme ja palvomme häntä yhdestä sydämestä ja mielestä, kukin oman kulttuurinsa ja taustansa mukaisesti.
En oikeastaan jaksaisi tippaakaan vääntää ja kiistellä musiikista, ylistämisestä, uhraamisesta tai helluntaikulttuurin vioista ja puutteista. Asioista on toki rakentavasti keskusteltava, mutta miksi nostamme esiin koko ajan ihmisiä erottavia asioita. Itse koen olevani populaari- ja rockkulttuurin kasvatti, joten jos kyse olisi "minun" seurakunnastani, se olisi aikalailla erinäköinen, kuin mikään tuntemani seurakunta. Mutta kun on kyse Jumalan seurakunnasta, niin olen oppinut tulemaan toimeen erilaisten ihmisten, mieltymysten, tapojen ja kulttuurien kanssa. Ja olen oppinut sietämään ja hyväksymään sen, että Jumalan seurakunnassa on tilaa kaikille, joita Jumala rakastaa. Ehkä jonain päivänä olen seurakunnassa, jossa kuunnellaan haltioituneena tasokasta jazzia, jammaillaan soulmusiikin tahdissa, rokataan yhdessä, hurmioidutaan klassisista sävelistä, ylistetään Jumalaa, kuten amerikan tummien helluntaiseurakunnissa, innostutaan tanssimaan Hengen vaikutuksesta, istutaan hiljaa Jumalan läsnäolossa ja nautitaan taiteista, runoista ja tanssin lahjasta. Mutta sitä odottaessani koen tehtäväkseni rakentaa siltaa kulttuurien ja ikäpolvien välille, poistaa ennakkoluuloja ja osoittaa aitoa kunnioitusta niille, joiden perinteet ja tavat poikkeavat minun tavoistani. "Siitä kaikki tuntevat teidät minun opetuslapsikseni, jos teillä on keskinäinen rakkaus." Jos en jaksaisi uskoa seurakunnan kehittyvän ja Jumalan itse uudistavan seurakuntaansa, voisin saman tien sulkea työpaikkani oven takanani. Usko Jumalan mahdollisuuksiin ja tahtoon uudistaa seurakuntaansa on pitänyt minut työkykyisenä. Minun ei tarvitse muuttaa mitään, vaan saan olla mukana muutoksessa, jonka Hän saa aikaan. Toisinaan uskoni horjuu, mutta onnekseni ympärilläni on aina niitä ihmisiä, joilla on sama näky ja odotus. Toistamme tukien säilytämme uskomme ja pysymme uskollisina kutsumuksessamme.
Voi miten rakastan seurakuntaa, jossa saan palvella. Olen todella kiitollinen siitä, että seurakunnassani työntekijöitä arvostetaan ja meistä pidetään hyvää huolta.

Ajatuksia kutsumuksesta

Kutsumustyö tuo mukanaan myös ison haasteen jaksamisen suhteen. Liian helposti työ alkaa viedä miestä. Olen vuosien varrella kerta kerran jälkeen ajanut samalle ajankäytön karille. Miten jakaisin oikein aikani itseni, perheeni ja työn kesken. Koskaan en ole kokenut, että seurakunta olisi minulta vaatinut kohtuuttomasti. Kyse on omista valinnoista ja sisäsyntyisistä vaatimuksista. Olen itse saanut määrittää melko vapaasti työni ja tekemiseni. Enkä vieläkään ole oppinut käyttämään aikaani tasapainoisesti ja usein hävitän aikani täysin epäolennaisiin asioihin. Minulle on tarjottu jokaisessa seurakunnassani mahdollisuutta työnohjaukseen ja vihdoinkin olen löytänyt nöyryyttä niin paljon, että vuoden alussa on tarkoitus aloittaa. Olen myös työstänyt omaa toimenkuvaani ja kysellyt seurakunnan vanhimmistolta, mitä minulta oikeastaan odotetaan. Onko tarkoitus, että olen seurakunnan johtava pastori, joka johtaa seurakuntaa yhdessä vanhinten kanssa näkyä kohden vai olenko toiminnanjohtaja, joka vastaa seurakunnan hallinnon ja rakenteiden toimivuudesta. Sopiva tyytymättömyys omaan ajankäyttöön ja toimenkuvaan saa aikaan tarpeen tarkastella ja myös muuttaa asioita.
Toisaalta olen etuoikeutettu, verrattuna lukuisiin vapaaehtoisiin, jotka toteuttavat kutsumustaan seurakunnassa oman työnsä ohessa. Kun aikanaan siirryin vapaaehtoistyöstä palkalliseksi työntekijäksi jouduin toteamaan, että verrattuna raakaan bisneksentekoon, jossa myyntialueenani oli koko Suomi, koin saaneeni työn, joka oli lähestulkoon suojatyöpaikka. Sain määritellä itse työaikani ja muutenkin työ oli ihanan itsenäistä ilman tulospaineita ja jatkuvaa matkustelua. Minulla oli vapaus toteuttaa itseäni ja käyttää niitä työvälineitä, jotka hallitsin. Minulle todellakin sopi se, että aloitin seurakuntatyön rikkaan ja monipuolisen työhistorian jälkeen. Minulla oli kokemusta työnjohdollisista tehtävistä, prosessien suunnittelusta, kouluttamisesta, konsultoimisesta, teollisesta täsmällisyydestä, itsensä ja osaamisensa myymisestä, työn suunnittelusta ja raportoinnista. Kaikesta tästä oli hyötyä myös seurakuntatyössä. Ennen uhrasin vapaa-ajastani ja lomistani suuren osan seurakunnalle. Nyt sitä ei minulta odottanut kukaan. Ennätin olla lasten kanssa ja sain tehdä työtä kotona. Olin fyysisesti läsnä, vaikken läheskään aina henkisesti. Nämä ovat seurakuntatyön etuisuuksia, joille en edes uskalla määritellä hintaa. Koskaan ei yhdessäkään seurakunnassa minulta ole vaadittu kohtuuttomasti työntekoa. Kiireen ja riittämättömyyden tunteen saa aikaan omat käsitykseni ja luuloni siitä, mitä minulta odotetaan. Tai haluni miellyttää enemmän ihmisiä, kuin Jumalaa. Olenkin usein rukoillut Jumalalta sopivassa määrin rohkeutta ja kykyä sanoa ei ja vetää rajoja.
Olen tavattoman kiitollinen lukuisille esikuville kutsumukseni työssä. Osa heistä on jo jättänyt tämän ajan, osa on jo nauttimassa eläkepäivistään, mutta ovatpa jotkut heistä itseäni nuorempiakin. Olen jo päässyt siihen ikään, että minulla on varaa tunnustaa nuorempien olevan paljon lahjakkaampia ja palavampia kutsumuksessaan. Olen oppinut työtovereiltani heidän hyvistä puolistaan, kuin myös virheistään. Siksi toivoisin olevani jatkossakin jatkuvassa oppimisprosessissa niin vuorovaikutustilanteissa toistemme kanssa, kuin myös kouluttautumalla tehtävään. CV:ni tärkeimmäksi koulutukseksi nostan elämänkoulun ja sen mukanaan tuoman kokemuksen. Mutta silti haluan olla jatkuvasti oppimassa uutta säilyttääkseni tuoreuden ja raikkauden työssäni ja palveluksessani. Siinäkin koen, että minua tuetaan.
Seurakuntatyössä olen kokenut myös elämäni yksinäisimmät hetket. Asiaa pohtiessani huomasin tässäkin kohtaa syylliseksi ensisijaisesti itseni. Koska teen työtä oman persoonani kautta jakaen omastani ja kokemuksistani, joudun olemaan jatkuvasti pakkososiaalinen. Antaudun ihmisten arvioinnin ja jopa arvostelun kohteeksi. Tästä johtuen olen omalla ajallani loppujen lopuksi oman valintani takia usein yksinäisyydessä tai vain perheen parissa viihtyvä elämäntapaerakko. Haluan olla vapaa-ajallani sosiaalinen omilla ehdoillani. Usein minulle riittää tietoisuus siitä, että arkulleni löytyy kantajat, kun aika minusta jättää. Hädän hetkellä olen huomannut, että minulla on ihan riittävästi uskottuja ja läheisiä ystäviä.
Tiedän myös näennäisestä sosiaalisuudestani huolimatta olevani yhä edelleen hieman arka ja herkkä, itsetunnoltani keskeneräinen ihminen. Usein koen, etten löydä hengenheimolaisia. Vaikka helluntailaisuuteni on kestänyt koko elämäni ajan, yllättävän usein koen katselevani asioita ikäänkuin ulkopuolisena. Eikä se ole kenenkään vika. Olen vain mikä olen. Tavallinen harmaa mattimeikäläinen ja samalla outo ja omituinen, oman tiensä kulkija. Olen myös mielelläni jakanut kokemuksiani työtovereilleni ja niille, jotka ovat osanneet tulla lähelle omien ongelmiensa ja kysymystensä kanssa. Olen todella kantanut huolta siitä, että kymmenet kutsumuksen ihmiset ovat jättäneet työnsä ja tehtävänsä. Osa ihan hallitusti ja harkiten, osa pettyneinä ja haavoille löytyinä. Siksi toivon, että tämäkin paatoksellinen vuodatukseni olisi rohkaisemassa sinua. Kaiken kokemani jälkeen olen edelleen käyttökelpoinen. Minulla on ollut oma tieni ja sinä saat kulkea oman tiesi. Jos Jumala suo, niin kappaleen matkaa voimme kulkea yhdessä.
Lopuksi toivon sinun kuulevan korvissasi vanhan kunnon Frank Sinatran äänen lainatessani ikivihreän My Way'n sanoja:
And now, the end is here
And so I face the final curtain
My friend , I'll say it clear
I'll state my case, of which I'm certain
I've lived a life that's full
I traveled each and ev'ry highway
And more, much more than this, I did it my way...

Kiitos omalle perheelleni, etenkin vaimolleni ja isälleni, korvaamattomasta tuesta työssäni ja elämässäni!

PS. Jos jaksoit lukea kirjoitukseni, niin toivon sinun myös kommentoivan sitä. Rohkeasti omalla nimelläsi, niin myös huomioin ajatuksesi. Kaikkien palautteen antajien kesken arvon huikean hienon palkinnon. =)

lauantai 24. joulukuuta 2011

Joululahjavalvojaiset


Vietämme jälleen tänäkin jouluna yhdessä vaimoni kanssa perinteisiä joululahjavalvojaisia. Perinne syntyi muutama vuosi sitten käytännön sanelemana. Asiat kun useimmiten sattuvat meiltä jäämään viime tippaan. Mutta toisaalta tästä viimeisen yön deadline'sta on tullut tuttu ja turvallinen yhteinen hetkemme, josta osaamme nauttiakin. Työnjakokin on jo vuosia ollut sama. Tiina paketoi lahjoja, jotka minä ensin olen kaivanut kätköistä esiin. Paketoimisen ohella Tiina on perinteisesti laittanut kuuseen tähden ja kynttilät valmiiksi, jotta lapset pääsevät aattoaamuna koristelemaan kuusen valmiiksi. Minun tehtäväni on ollut valvoa kinkun paistumista, joka onkin minulle sopiva äärimmäisen vastuullinen ja haastava tehtävä.

Kinkun paistumisen ohella olen usein ennättänyt lukea, katsoa televisiota tai pestä vielä pari koneellista pyykkiäkin (niin nytkin). Tänä vuonna perinne kuitenkin muuttui siltä osin, että perheemme kolmas täysi-ikäinenkin on vielä valveilla. Eve päätti ottaa joululahjavalvojaistensa ohjelmaan koiran trimmaamisen. Mikä olisikaan parempi ajankohta koiran siistimiselle, kuin jouluaaton aamuyö.
Jere ja Jose nukkuvat tyytyväisinä tietämättömäni, toivottavasti, mitä muut vielä puuhaavat. Vaikka nuoret miehemme vuosi vuodelta kasvavatkin, niin onneksi ainakin Jose vielä osaa kovastikin odottaa joulua. Voin olla joululahjavalvojaisissa todella tyytyväisin ja kiitollisin mielin, miettiessäni perhettäni. Jumala on ollut uskollinen ja hyvä jälleen tämänkin vuoden. Joten mielenkiinnolla odotan tulevaa vuotta ja sen mukanaan tuomia uusia haasteita.
Ja onhan minulla ydinperheeni lisäksi vielä valtavasti läheisiä, ystäviä ja sukulaisia, joista iloitsen sydämeni pohjasta.

Minulla on vielä jouluaamun jumalanpalveluksessa saarnavuoro ja sen jälkeen voin jäädä ansaitsemalleni joulutauolle. Töihin palailen sitten ensi vuoden puolella. Joululomani ajattelin hyödyntää kirjoittamalla vihdoin viimein blogiini "syöpön muistelmia". Toivottavasti en pilaa kenenkään joulumieltä tarinallani elämäntapamuutoksesta. Mutta koska nyt on joulu, niin minäkin aion viihtyä kinkun, joulukalojen ja suklaan parissa.



Hyvää joulua!







Kuvaaja: Olli Suominen

sunnuntai 6. helmikuuta 2011

Aika velikultia!

Saarna su 6.2.2011 Jumalanpalveluksessa Lahden Helluntaiseurakunnassa

Matteuksen evankeliumin 28 luku, jakeet 18-20: ”Jeesus tuli heidän luokseen ja puhui heille näin: Minulle on annettu kaikki valta taivaassa ja maan päällä. Menkää siis ja tehkää kaikki kansat minun opetuslapsikseni: kastakaa heitä Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen ja opettakaa heitä noudattamaan kaikkea, mitä minä olen käskenyt teidän noudattaa. Ja katso, minä olen teidän kanssanne kaikki päivät maailman loppuun asti.

Teksti, jonka luin, on melko varmaan yksi luetuimmista teksteistä. Ainakin suomalaisissa helluntaiseurakunnissa. Vuoden 1992 käännöksessä se on otsikoitu lähetyskäskyksi. Kuitenkaan itse tekstissä ei puhuta lähetystyöstä mitään. Ei siinä kerrota, että kun harvat ja valitut lähtevät tämän ajan apostoleina viemään evankeliumia kaikille kansoille, niin valtava enemmistö jää seurakuntiin huolehtimaan lähetystyöntekijöiden työn rahoittamisesta sekä henkisestä ja hengellisestä tuesta rukouksin ja satunnaisin muistamisin. Myös muissa evankeliumeissa toistuu Jeesuksen antama tehtävä opetuslapsilleen. Luukkaan kirjaamana lähetyskäsky alleviivaa vielä sitä, että työ on aloitettava läheltä Jerusalemista tai Lahdesta ja edettävä kaikkien kansojen pariin. Markuksen evankeliumissa taas painotus on julistustehtävässä. Johannes puolestaan painottaa sitä, että lähettäjänä toimii Jeesus itse.

Pohditaan kuitenkin vähän tarkemmin, mitä Matteuksen evankeliumin lähetyskäskyssä todella sanotaan.

Ensinnäkin Jeesus tuo ilmi Jumalalta saamansa valtuutuksen. ”Minulle on annettu kaikki valta taivaassa ja maan päällä.” Näin toimeksianto saa oikeutuksen ja se vahvistetaan kaikista korkeimman toimesta.

Tämän jälkeen käskyn toinen osio antaa varsinaisen toimeksiannon, tehtävän. Jeesus käyttää teonsanoja eli verbejä mennä ja tehdä imperatiivissa, eli käskymuodossa. Jeesus ei käytä verbejä epämääräisesti tai ehdollisesti, jolloin viesti olisi kuulostanut suurin piirtein tällaiselta: menisittekö ja tekisittekö kaikki kansat minun opetuslapsikseni, jos suinkin viitsisitte. Armeijan käyneet tietävät, että käskyt tulevat aina ylempää. Niiltä, joille on annettu auktoriteetti, oikeus antaa käskyjä. Upseeriston antamien käskyjen takana on aina oikeat ja oikeutetut motiivit. Jopa alokasajan ylenmääräisten vesilätäköihin syöksymisten, pitkien paikoillaan seisottamisten ja lukuisien juoksuttamisien oikeutettu motiivi on näin jälkikäteen reservin ratsuväen korpraalillekin selvinnyt. Motiivina täytyi olla luonteen vahvuuksien, hyveiden ja hengen hedelmien kasvattaminen. Vieläkin koulutukseni taitaa olla kesken pitkämielisyyden, sävyisyyden ja itsensähillitsemisen osalta. Jeesus puhuu suoraan kiertelemättä tai selittelemättä. Hän tunsi opetuslapsensa ja tiesi heidän ymmärtävän asemansa. Mekin olemme korkeimman palvelijoita ja Jeesuksen opetuslapsia. Asemamme edellyttää, että otamme käskyn vastaan ja toimimme sen mukaisesti. Meillä on kuitenkin oma vapaa tahto, eli meidän on tehtävä valinta. Totellako tai olla välittämättä käskystä. Johannes kirjoittaa ensimmäisessä kirjeessään 4. luvun jakeissa 9-11: ”Juuri siinä Jumalan rakkaus ilmestyi meidän keskuuteemme, että hän lähetti ainoan Poikansa maailmaan, antamaan meille elämän. Siinä on rakkaus -- ei siinä, että me olemme rakastaneet Jumalaa, vaan siinä, että hän on rakastanut meitä ja lähettänyt Poikansa meidän syntiemme sovitukseksi. Rakkaat ystävät! Kun Jumala on meitä näin rakastanut, tulee meidänkin rakastaa toisiamme.” Tässä on motiivi, miksi minä menen ja teen. Jumalan rakkauden tähden ja rakkaudesta Jumalaan haluan rakastaa toisiakin opetuslapsiksi.

Kolmanneksi asiaksi Matteuksen evankeliumin lähetyskäskystä nostan esiin menemisen ja tekemisen tavoitteen, joka ei ole vain julistaa ilosanoma Jeesuksen sovitustyöstä kaikille kansoille. Tavoitteena on tehdä kaikkien kansojen kaikista jäsenistä, yksilöistä, Jeesuksen opetuslapsia. Aivan kuten Jeesuskin teki. Johanneksen evankeliumissa kerrotaan, että hän kokosi ympärilleen enemmän opetuslapsia ja kastoi useampia kuin Johannes. Myös apostolit tekivät opetuslapsia. Apostolien teoissa kerrotaan: ”Paavali ja Barnabas julistivat Derbessä evankeliumia ja saivat monet kääntymään opetuslapsiksi. Sitten he palasivat Lystraan, Ikonioniin ja Antiokiaan, rohkaisivat opetuslapsia ja kehottivat heitä pysymään uskossa. He sanoivat: Jumalan valtakuntaan meidän on mentävä monen ahdingon kautta. Kullekin seurakunnalle he valitsivat vanhimmat, ja rukoiltuaan ja paastottuaan he jättivät opetuslapset Herran turviin, hänen, johon nämä nyt uskoivat.” (Ap. t. 14:21-23.) Jeesuksen lähetyskäskystä käynnistyi sukupolvien ketju opetuslapseuttamisessa. Jos yhden sukupolven lasketaan olevan 30 vuoden mittainen, niin sukupolvien ketju on jo yli 60 sukupolven mittainen. Tähän päivään asti, on Jeesuksen antamaa käskyä toteutettu. Nyt täällä olevien kolmen tai neljän sukupolven tehtävänä on tehdä opetuslapsia oman sukupolvensa edustajista ja myös seuraavien sukupolvien edustajista. Käsky mennä ja tehdä opetuslapsia pitää sisällään myös selkeän kuvauksen siitä, mitä opetuslapseuttaminen on. ”Kastakaa ja opettakaa heitä noudattamaan kaikkea, mitä minä olen käskenyt teidän noudattaa.” Ilmeisesti tässä olemme jollakin tapaa onnistuneet, jos mittaamme onnistumista sillä, mitä ympärillämme juuri nyt näemme. Rukoushuoneellemme on kokoontuneina sadoittain Jeesuksen opetuslapsia. Saamme olla kiitollisia, että asiat ovat näin hyvin. Voisiko tilanne olla vielä parempi?

Trinity Evangelical Divinity School’in evankelioimisen emeritusprofessori Robert E. Coleman kirjoittaa kirjassaan The Master Plan of Discipleship: ”Seurakunta, joka istuttaa lähetettynä olemisen tajun jäsentensä jokapäiväiseen elämään, muuttaa maailmaa paremmaksi, sillä silloin yhä useampi lunastettu syntinen elää tulevan maailman arvojen mukaisesti. Pelkkä sosiaalisten ohjelmien uudelleenjärjestely ilman, että muutetaan niihin osallistuvien ihmisten vääristynyttä elämäntapaa, ei tuo oikeudenmukaisuutta eikä anna ihmisille todellista rauhaa eikä iloa. Jokaisella uskovalla on lahjojensa mukaan paikka historian kulun muuttamisessa. Niillä, joilla on institutionaalisia johtopaikkoja, – esimerkiksi meillä seurakunnan pastoreilla – saattaa olla enemmän vaikutusvaltaa toimintaperiaatteiden asettamisessa, mutta ei enempää valtaa opetuslapseksi tekemisessä. Lähetyskäsky on henkilökohtainen asia.” Näin kirjoitti siis Robert E. Coleman. Mielenkiintoinen havainto. Lähetyskäsky tai siis oikeammin käsky tehdä opetuslapsia on siis henkilökohtainen. Sitä ei annettu vain apostoleille ja heidän kauttaan alkuseurakunnalle. Käsky ei koske vain seurakuntaviran saaneita. Eivätkä lähetystyöntekijätkään sitä ole yksinoikeudella saaneet. Käsky on henkilökohtainen jokaiselle Jeesuksen opetuslapselle. Professori Coleman jatkaa kirjassaan: ”Se miten seurakunnan ohjelmat valmistavat jäseniä tätä palvelusta varten on niiden merkityksen mitta – kokousten, komiteoiden, missioiden, retriittien, koulutuskurssien, koulujen, palveluprojektien – kaiken täytyy antaa panoksensa missiolle, – tehtävälle – jota varten meidät on lähetetty maailmaan.” Lukiessani Colemanin ajatuksia, suoritin itsetutkistelua ja koitin olla lempeän kriittinen omaa ja seurakuntamme toimintaa kohtaan. Tällaista rakentavaa ja parannuksiin johtavaa arviointia on hyvä tehdä. Kristuksen ruumiina, siis seurakuntana, meidän olemassaolomme oikeutus on se, että seurakunta toteuttaa Kristuksen tahtoa.

Edellä kuitenkin kuulitte, että lähetyskäsky on aina myös henkilökohtainen. Sitä ja sen toteuttamista ei voi ulkoistaa seurakunnalle. Mikään organisaatio tai yhteisö ei voi koskaan korvata, eikä ottaa tehtävää, joka on annettu yksilölle. Organisaation ja yhteisön, kuten seurakunnan, tehtävänä on ainoastaan mahdollistaa toiminta varustamalla, valtuuttamalla, hoitamalla ja huolehtimalla jäsenensä. Coleman osuu seuraavassa arviossaan mielestäni aivan loistavasti tämän ajan seurakunnan ongelmien ytimeen. ”Pelkään, että olemme jossakin palvelumme tuoksinassa korvanneet oman pappeutemme institutionaalisilla ohjelmilla. Loisto ja seremonia ovat liian usein tukahduttaneet luovuuden ja yksilöllisen ilmauksen. Traditio on mennyt Raamatun ohjeiden edelle. Meidän on palattava takaisin apostoliseen palvelutyön normiin ja mobilisoitava koko Kristuksen ruumis toimintaan. Siten valtakunnan evankeliumi tavoittaa maan ääret.

Aika vakavaa analyysia professoritason mieheltä. Tarvitaan strategia Kristuksen ruumiin mobilisoimiseksi apostoliseen toimintaan. Mahtavia termejä. Strategia, eli toimintasuunnitelma tai sodanjohtotaito. Mobilisaatio, eli liikekannallepano. Tuskin kukaan meistä haluaisi kokea liikekannallepanoa rakkaan isänmaamme puolustamisen takia. Kun Suomen puolustusvoimien reserviläiset saivat henkilökohtaisen kutsun ylimääräisiin kertausharjoituksiin 6.10.1939 ja vielä uudestaan 18.6.1941, ei kutsusta ollut mahdollista kieltäytyä. Jokaista taistelukykyistä miestä tarvittiin rajojemme ja kotiemme turvaksi. Motivaatio syntyi vapauden menettämisen pelosta. Täysin ylivoimaista vihollista vastaan lähdettiin, luottaen oman sotilasjohtomme strategisiin taitoihin, omien joukkojen hyvään henkeen ja taistelutahtoon, sekä omiin sodankäyntitaitoihin. Historiasta tiedämme myös, että sotien aikana suomalaiset, aina valtionjohtoa myöten, turvautuivat rukoukseen. Kirkkojen ja kotien alttarit olivat ahkerassa käytössä, kun kansa kääntyi hädässä ja ahdistuksessa Jumalan puoleen.

Liikekannallepanoa ei ole vieläkään peruttu. Olemme yhä edelleen sotatilassa. Ilmeisesti kuitenkin olemme onnistuneet rakentamaan niin tehokkaat puolustuslinjat bunkkereineen, että olemme unohtaneet olevamme sodassa. Paavali tiedosti tämän vaaran: ”Älkää mukautuko tämän maailman menoon, vaan muuttukaa, uudistukaa mieleltänne, niin että osaatte arvioida, mikä on Jumalan tahto, mikä on hyvää, hänen mielensä mukaista ja täydellistä.” (Room. 12:2.) Jumalan tahto on edelleen, että olemme mukana taistelussa pahaa vastaan. Kirjeessään efesolaisille luvussa 6 jakeet 10-14 Paavali kehottaa meitä varustautumaan taisteluun: ”Lopuksi: vahvistukaa Herrassa, ottakaa voimaksenne hänen väkevyytensä. Pukekaa yllenne Jumalan taisteluvarustus, jotta voisitte pitää puolianne Paholaisen juonia vastaan. Emmehän me taistele ihmisiä vastaan vaan henkivaltoja ja voimia vastaan, tämän pimeyden maailman hallitsijoita ja avaruuden pahoja henkiä vastaan. Ottakaa siis yllenne Jumalan taisteluvarustus, niin että kykenette pahan päivän tullen tekemään vastarintaa ja selviytymään taistelusta pystyssä pysyen. Seiskää lujina!” Ilman huolellista valmistautumista taisteluun, emme voi selvitä hengissä. Valmistautuminen tähtää siihen, että opimme tuntemaan ja käyttämään meille annettuja varusteita ja aseita. Meidän on tunnettava riittävästi vastustajamme tavat ja strategiat. Useinhan vihollisestamme sanotaankin, että hän on tuhansien juonten mestari. Meidän on kyettävä uudistumaan ja ottamaan käyttöömme Pyhän Hengen antamat uudet varusteet, välineet ja strategiat. Väinö Linnan luoman sotamies Aarne Honkajoen sanoin: ”Huomioonottaen nopean kehityksen aseistuksen ja teknillisten varusteiden osalta nykyään käytävässä suursodassa, katson maanpuolustuksen kannalta tarpeelliseksi siirtyä uusiin aseisiin.” Koomista tilanteessa tietenkin oli, että Honkajoki oli siirtynyt oikeammin uusvanhoihin aseisiin, varustauduttuaan jousipyssyllä. Tästäkin voisi vääntää melkoisia teologisia johdannaisia, mutta jääköön ne toiseen ja niille sopivaan kertaan. Ehkä tähän puheeseen sopivaksi sovellukseksi voisi tekaista, että erikoisesta ratkaisustaan huolimatta sotamies Honkajoella oli juuri hänelle sopiva varustus.

Tämähän kuulostaa ihan tutulta kertomukselta Raamatusta: ”Saul puki Daavidin ylle oman sotapaitansa, pani pronssikypärän hänen päähänsä ja puki hänen päälleen haarniskan. Daavid sitoi vielä miekan vyölleen. Mutta näissä varusteissa hän ei pystynyt kävelemään, sillä hän ei ollut koskaan ennen käyttänyt sellaisia. Daavid sanoi Saulille: Minä en voi näissä edes kävellä. En ole koskaan käyttänyt tällaisia. Ja Daavid riisui ne yltään. Daavid otti sauvansa, valitsi joenuomasta viisi sileää kiveä ja pani ne paimenlaukkuunsa, jossa hän piti tavaroitaan. Sitten hän lähti linko kädessä astumaan kohti filistealaista.” (1. Sam. 17:38-40.) Loppu onkin historiaa. Nuori poika menestyi ja hänestä tuli sankari kansan silmissä. Kaiken lisäksi hänellä oli nuoresta iästään huolimatta meriitteinä taistelut karhua ja leijonaa vastaan. Hän osasi laulaa ja soittaa. Ja hän oli voideltu, Jumalan mielisuosio lepäsi hänen yllään. Tähän ei Saul kyennyt suhtautumaan, kuten kypsän ja kokeneen edellisen sukupolven edustajan olisi pitänyt. Sen sijaan, että Saul olisi iloinnut siitä, miten lahjakkaan ja suositun päällikön soturit saivat ja miten luotettavan ystävän kuninkaan poika Jonatan sai, Saul alkoi kadehtia. ”Mutta Saul pani tämän pahakseen ja sanoi suuttuneena: Daavidin nimiin he panivat kymmeniätuhansia, minun nimiini vain tuhansia. Kuninkuus häneltä enää puuttuu! Siitä hetkestä alkaen Saul katseli karsaasti Daavidia.” (1. Sam. 18:8-9.) Kateudessaan Saul ei käsittänyt, ettei voitto ollut Daavidin. Voitto kuului Jumalalle, joka oli Daavidin kanssa. Voitto oli myös koko Israelin kansan voitto. Yhteinen vihollinen oli lyöty. Saulilla olisi ollut täysi oikeus ja lupa iloita voitosta ja myös siitä, että seuraava sukupolvi menestyy ja tekee asiat omalla tavallaan. Itsekin nautin vanhojen hyvien aikojen, tapojen ja keinojen muistelusta, mutten todellakaan halua tukahduttaa niillä uutta lahjakasta ja osaavaa sukupolvea. Paavalin opetuksen mukaan: ”Jos yksi jäsen kärsii, kärsivät kaikki muutkin jäsenet, ja jos yksi jäsen saa osakseen kunniaa, iloitsevat kaikki muutkin sen kanssa.” (1. Kor. 12:26.)

Yksi osa jumalallista sodankäyntitaitoa on, ettei sotaa käydä yksin. Yhtään sotaa ei koskaan ole voitettu yhden ihmisen ansiosta. Epäsosiaalinen suomalainen mieskin ymmärsi, ettei taisteluita voiteta yksin. Tarvitaan osastot, joukkueet, ryhmät ja vielä taisteluparikin. Taisteluparilla en tarkoita sitä lähimmäistäni, jonka kanssa saan aikaan mehevimmät taistelut. Voittoon johtava strategia on siis siinä, että olemme opetuslapsia, jotka teemme myös itse opetuslapsia. Joukkojen mobilisoimiseksi ja sodan voittamiseksi tarvitaan hengellistä vanhemmuutta, opetuslapseuttamista. Yksi Väinö Linnan luoma hahmo kirjassa Tuntematon sotilas, oli traaginen sotamies Hauhia. Itsevarma ja innokas nuorukainen, jonka vanha ja kokenut soturi, Rokka, ottaa oppiin. Koulutuksesta huolimatta Hauhia innoissaan lankeaa vihollisen virittämään ansaan. Syyllisyys painaa kokenutta Rokkaa, joka pohtii, ettei näin olisi päässyt käymään, jos hän olisi mennyt pojan mukaan. Sodassa tulee tappioita, mutta opetuslapseuteen, taistelupareina toimimiseen ja pienryhmässä toimimiseen kuuluu se, ettei kaveria jätetä.

Olen äärimmäisen etuoikeutettu, kun olen saanut elää kokeneempien Jumalan ihmisten rinnalla ja läheisyydessä. Heidän opetuslapsenaan olen oppinut valtavasti. Minua on kannustettu, rohkaistu, tuettu ja tarvittaessa ohjattu oikeaan. Heiltä oppimansa asiat ja heidän seurassaan viettämäni aika on ollut vaikuttamassa siihen, että minulle on muodostunut myös vahva identiteetti. Kuva siitä, mitä olen Kristuksessa ja mitä on olla Jumalan valtakunnan kansalainen. Opetuslapseus on myös antanut minulle identiteetin helluntailaisena. Siihen identiteettiin kuuluvat monien kauniiden ja hyvien traditioiden tunteminen. Ja on ollut hetkiä, jolloin olen tiennyt, miltä Daavidista tuntui Saulin varusteissa. Olen kuullut lukuisia tarinoita siitä, miten monet esikuvistani aloittivat evankeliumin julistamisen. Minusta ei yksinkertaisesti olisi sellaisiin urotöihin. Eikä tarvitsekaan olla. Minulla on omat lahjani, varusteeni ja ne sovitan tähän hetkeen ja päivään palvellakseni seurakuntaa. Omat kokemukseni, lahjani ja Jumalalta saamani viisauden siirrän myös omille, minulle uskotuille opetuslapsilleni. Mielelläni siirtäisin omat traditioni ja haluaisin heidän toimivan kuten minä toimin. Vain hetki ja seuraava sukupolvi on mennyt heittämällä ohi ja tehnyt asiat monin kerroin paremmin ja viisaammin. Joten on parasta antaa heille edellytykset toimia parhaalla mahdollisella tavalla, ei minun tavallani. Silloin saan palvella yhdessä heidän kanssaan voittajan puolella. Minulla on lähelläni ihmisiä joiden puoleen voin kääntyä asioideni kanssa ja lähelläni on myös ihmisiä, jotka kääntyvät minun puoleeni. Olen osa opetuslapseuden ketjua. Opetuslapseus mahdollistaa myös sen, että opimme kunnioittamaan, arvostamaan toisiamme ja tekemään työtä yhdessä, jopa ylitse sukupolvien. Todellinen yhteys seurakunnassa on sitä, että olemme samassa rintamassa kaikki. Lapset ja nuoret yhdessä vanhempien ja isovanhempien kanssa. Taistelu on yhteinen.

Viimeisenä asiana Matteuksen lähetyskäskystä nousee vielä Jeesuksen lupaus, että hän on kanssamme kaikki päivät maailman loppuun asti. Ensimmäisessä Samuelin kirjassa, luvun 17 jakeessa 45 Daavid kertoo Goljatille, kenen antamassa voimassa hän lyö Goljatin. ”Mutta Daavid vastasi: "Sinä tulet minua vastaan mukanasi miekka, tappara ja keihäs, mutta minä tulen sinua vastaan Herran Sebaotin nimessä. Hän on sen sotajoukon Jumala, jota sinä olet pilkannut. Tänä päivänä Herra jättää sinut minun käsiini.” Daavid tiesi ja luotti, että Israelin Jumala on hänen kanssaan. Mekin saamme luottaa, että Jeesuksen meille antama lupaus on voimassa. Markuksen evankeliumin luvun 16 jakeissa 16-18 tulee hyvin ilmi, mitä siitä, että on tullut opetuslapseksi seuraa: ”Joka sen uskoo ja saa kasteen, on pelastuva. Joka ei usko, se tuomitaan kadotukseen. Ja niitä, jotka uskovat, seuraavat nämä tunnusmerkit: Minun nimissäni he ajavat pois pahoja henkiä. He puhuvat vierailla kielillä. He tarttuvat käsin käärmeisiin, ja vaikka he juovat tappavaa myrkkyä, se ei vahingoita heitä. He panevat kätensä sairaiden päälle, ja nämä paranevat.

Lähetyskäsky, siis käsky tehdä opetuslapsia on henkilökohtainen. Se koskee minua ja sinua. Ja kun tehtävä on suoritettu, taistelu on tauonnut, niin tiedän taivaallisen Isämme katselevan meitä, vähän samaan tapaan, kuin hyväntahtoinen aurinko katseli tuntemattomia sotilaita: ”Hyväntahtoinen aurinko katseli heitä. Se ei missään tapauksessa ollut heille vihainen. Kenties tunsi jonkinlaista myötätuntoakin heitä kohtaan. Aika velikultia.

maanantai 31. tammikuuta 2011

Aamuhartaus

Aamuhartaus la 29.1.2011 YLE Radio 1

Minulla on monen monta muistoa erilaisista kohtaamisista elämäni varrella. Jotkut muistoistani ovat myönteisiä, mutta kyllä kohtaamisiin on sopinut myös niitä, joista on jäänyt vähemmän miellyttäviä muistoja. Olen saanut elämäni aikana kohdata yhteiskunnallisesti merkittäviä vaikuttajia, julkisuuden henkilöitä, suurenmoisen älykkäitä ja viisaita ihmisiä, ihan tavallisia arjen sankareita, maan hiljaisia, vähäosaisia ja pieniä. Kuten luetteloni paljasti, niin luokittelen kohtaamiani ihmisiä ja usein myös muodostan kohtaamisteni merkityksellisyyden näiden luokkien mukaan. Se vain on niin hienoa ja itsetuntoa ruokkivaa, kun saa hetken paistatella jonkun merkkihenkilön rinnalla. Kuitenkin eniten elämääni vaikuttaneet ihmiset ovat kuuluneet luokituksessani tavallisiin arjen sankareihin, maan hiljaisiin, vähäosaisimpiin ja pienimpiin. Heidän kanssaan viettämäni aika, jakamani asiat ja kokemukset sekä heiltä oppimani asiat ovat olleet kaikista merkittävimpiä.

Monet kohtaamiset ovat vaikuttaneet olennaisesti siihen mitä olen ja mitä elämälläni teen. En koskaan tule unohtamaan pientä orpopoikaa, joka halusi epätoivoisesti oppia englantia, voidakseen keskustella kanssani. Vihdoin hän suurella työllä ja vaivalla sai opeteltua vierasta kieltä, sanoakseen haluavansa minut isäkseen, perheeni omaksi perheekseen ja kotini kodikseen. Kohtaaminen oli äärimmäisen voimakas ja motivoiva. Vaikka en voikaan pelastaa kaikkia maailman orpoja, niin voin kuitenkin toimia osoittaen heille rakkautta ja antamalla aikaani. Oppiaksemme, kasvaaksemme ja viisastuaksemme, emme tarvitse välttämättä edellä kertomani kaltaisia voimakkaasti tunteisiin vetoavia dramaattisia kohtaamisia. Päivittäiset kohtaamiseni kaikista lähimpien ihmisten, perheenjäsenteni kanssa, eivät välttämättä tallennu yksittäisinä kohtaamisina muistoihimme. Mutta juuri nämä arkisen oloiset välttämättömät kohtaamiset läheisteni kanssa ovat minua eniten kasvattaneet ja opettaneet.

Raamatussa kerrotaan eräästä mielenkiintoisesta kohtaamisesta. ”Matkasta uupuneena Jeesus istahti kaivolle. Eräs samarialainen nainen tuli noutamaan vettä, ja Jeesus sanoi hänelle: Anna minun juoda astiastasi. Samarialaisnainen sanoi: Sinähän olet juutalainen, kuinka sinä pyydät juotavaa samarialaiselta naiselta? Jeesus sanoi naiselle: Jos tietäisit, minkä lahjan Jumala on antanut, ja ymmärtäisit, kuka sinulta pyytää juotavaa, pyytäisit itse häneltä, ja hän antaisi sinulle elävää vettä. Joka juo tätä vettä, sen tulee uudelleen jano, mutta joka juo minun antamaani vettä, ei enää koskaan ole janoissaan. Siitä vedestä, jota minä annan, tulee hänessä lähde, joka kumpuaa ikuisen elämän vettä.” Kohtaaminen, josta Johanneksen evankeliumissa kerrotaan, oli samalla arkinen ja kuitenkin täysin epäsovinnainen. Arkisessa tilanteessa matkasta väsynyt mies tarvitsi vettä janoonsa. Ja sekin oli vielä normaalia, että naisen tehtävä oli olla kaivolla vettä hakemassa. Oudoksi tilanteen teki ajankohta, se että naisen elämäntilanteesta johtuva häpeä sai hänet liikkeelle päivän kuumimpaan aikaan. Epäsovinnaista oli, että keskustelu käytiin juutalaisen miehen ja samarialaisen naisen välillä. Myös loppuratkaisu on yllättävä. Janoinen, veden tarpeessa oleva Messias tarjosi syntiselle, itsensä arvottomaksi kokevalle naiselle uudeksi tekevää elävää vettä.

Kristuksessa saamme kaikki kokea olevamme tasa-arvoisia ja mittaamattoman arvokkaita Jumalalle. ”Yhdentekevää, oletko juutalainen vai kreikkalainen, orja vai vapaa, mies vai nainen, sillä Kristuksessa Jeesuksessa te kaikki olette yksi”, opettaa Paavali meitä. Kohtaaminen Jeesuksen kanssa mahdollistaa sen, että saat vastaanottaa sovituksen. Elävää vettä tarjotaan sinullekin Paavali jatkaa: ”Jumalan laupeus on kuitenkin niin runsas ja hän rakasti meitä niin suuresti, että hän teki meidät, rikkomustemme tähden kuolleet, eläviksi Kristuksen kanssa. Armosta teidät on pelastettu. Armosta Jumala on teidät pelastanut antamalla teille uskon. Pelastus ei ole lähtöisin teistä, vaan se on Jumalan lahja. Se ei perustu ihmisen tekoihin, jottei kukaan voisi ylpeillä. Mekin olemme Jumalan tekoa, luotuja Kristuksen Jeesuksen yhteyteen toteuttamaan niitä hyviä tekoja, joita tekemään Jumala on meidät tarkoittanut.”

Kohtaamiset elämässäni ovat olleet merkityksellisiä ja arvokkaita. Mutta loppujen lopuksi olennaisiin kohtaaminen on sittenkin se, että olen saanut kohdata Jeesuksen. Tuon kohtaamisen kautta luotiin yhteys minun ja Jumalan välille. Sain lahjaksi pelastuksen ja elämälleni tarkoituksen, toteuttaa niitä hyviä tekoja, joita tekemään Jumala on minut tarkoittanut.

Tommi Kalenius: Tahdon Kiittää (Olipa kerran laulu –levyltä)

keskiviikko 5. tammikuuta 2011

Radiosaarna

Radiosaarna 26.12.2010 klo 18.00 YLE Radio 1

Tutustuessani uusiin ihmisiin, tulee aina jossain vaiheessa esiin se, että olen pastorina helluntaiseurakunnassa. Ihmisten tavat suhtautua kuulemaansa tietoon tai sen kertojaan vaihtelevat melkoisesti. Osaa työni ja tittelini ei tunnu heilauttavan suuntaan tai toiseen. Joku saattaa vähän kohottaa kulmaansa tai kuitata lyhyellä kommentilla asian. Erään kerran Mustanmeren rannalla jouduin tilanteeseen, jossa itsekin uima-asuisena keskustelin paikallisten nuorten kanssa. Kun kerroin olevani pastori, osa nuorista naisista haki kiireen vilkkaan ylleen säädyllisempää asustetta. Jossakin tilanteessa huomaan keskustelukumppanini kielenkäytön siistiytyvän. Onpa ollut jokunen tilanne, jossa olen aistinut vahvan ennakkoasenteen työtäni ja tehtävääni kohtaan. Ainakaan toistaiseksi en ole, joutunut vainotuksi tai edes torjutuksi ihmisenä tehtäväni tai seurakuntataustani johdosta. Ehkäpä mielenkiintoisin kysymys, joka minulle on esitetty ammattiini liittyen on ollut se, kun kysyjää kiinnosti, että olenko virkapappi vai ihanko uskovainen pappi.

Virasta ja sen hoidosta, sekä seurakuntataustastamme onkin paljon helpompaa keskustella. Silloin ilmeisesti pysytään riittävällä etäisyydellä henkilökohtaisuuksista. Liikutaan yksilön kannalta kehällisissä asioissa, jolloin ei tarvitse avautua asioista, joita nykyään pidetään niin intiimeinä, ettei niistä tarvitse muille kertoa. Siksi lienee minullekin on helpompaa kertoa olevani pastori ja jopa helluntailainen, kuin sanoa olevani kristitty tai uudesti syntynyt uskovainen, Jeesuksen seuraaja. Omasta vakaumuksesta kertominen ja siitä avautuminen aiheuttanee aina jonkinlaisen reaktion toisessa osapuolessa. Jotakin se kiinnostaa, toista taas ei. Jouduin itse parikymmentä vuotta sitten mielenkiintoiseen tilanteeseen. Olin juuri aloittanut suuressa yrityksessä työnjohdollisissa tehtävissä. Tutustuessani uusiin alaisiini, törmäsin tilanteeseen, jossa eräs heistä varoitti minua yhdestä työnjohtajakollegasta kertoen hänen olevan uskovainen. Koin tilanteessa tekeväni oikein, kun heti tunnustaudun myös uskovaiseksi ja niinpä kerroin olevani itsekin kristitty ja uskossa Jeesukseen Kristukseen. Hetken vaivautuneen hiljaisuuden jälkeen tuo nuori alaiseni kiirehti kertomaan, että on ihan hienoa, että kollegani oli tullut uskoon. Samalla hän oli muuttunut ja vapautunut alkoholiongelmastaan. Keskustelukumppanini päätelmä siis oli, että usko sopii oikein hyvin jollekin toiselle, varsinkin jos se auttaa eroon ongelmista.

Kun uskovaisuutemme tulee esiin, kiinnostaa joitakin se, millaista on elämää uskovaiset elävät. Ja varsinkin synti- ja muut kieltolistat kiinnostavat. Käsitykset siitä, millaista elämää niin sanotut uskovaiset elävät, ovat mitä värikkäämpiä ja nimenomaan värittyneitä. Uskovaisena saan otsaani helposti leiman täydellisestä suvaitsemattomuudesta. Ja myös siitä, että tuomitsen muiden ihmisten elämän, teot ja valinnat. Muiden mielikuvissa olen huomannut olevani elämässään epäonnistunut luuseri, joka on tarttunut viimeiseen mahdolliseen oljenkorteen, uskoon. En osaa enää näin jälkikäteen arvioida, millainen luuseri mahdoin olla seitsemäntoistavuotiaana nuorukaisena, jolla oli elämä edessään elettävänä kaikkine riemuineen ja kokemuksineen. Nyt kaksikymmentäkahdeksan vuotta myöhemmin voin todeta eläneeni elämäni kaikkine riemuineen ja rikkaine kokemuksineen. Enkä koe olevani sen enempää luuseri, kuin voittajakaan. Olen ihminen, ihan tavallinen ja samalla Jumalan ainutlaatuinen luomistyö. Olen antanut Kristuksen sovittaa syntini ja näin otin vastaan Jumalan valtavan ja käsittämättömän armon.

En koe myöskään joutuneeni luopumaan mistään uskoni tähden. Paavali kirjoitti filippiläisille: ”Mutta kaiken tämän, mikä oli minulle voittoa, olen Kristuksen tähden lukenut tappioksi. Pidän todella sitä kaikkea pelkkänä tappiona, sillä Herrani Kristuksen Jeesuksen tunteminen on minulle arvokkaampaa kuin mikään muu. Hänen tähtensä olen menettänyt kaiken, olen heittänyt kaiken roskana pois, jotta voittaisin omakseni Kristuksen ja jotta kävisi ilmi, että kuulun hänelle. Näin minulla ei enää ole mitään omaa, lain noudattamiseen perustuvaa vanhurskautta, vaan se vanhurskaus, jonka perustana on usko Kristukseen ja jonka Jumala antaa sille, joka uskoo.” Voin todeta kuin Paavali, että Herrani Jeesuksen Kristuksen tunteminen on minulle kaikista tärkeintä ja siksi kaikki muu on muuttunut toisarvoiseksi. Minun ei tarvinnut muuttua piirunkaan vertaa kelvatakseni Jumalalle. Armon vastaanottamiseksi tarvittiin vain uskoa. Ja kuten Paavali kirjoitti, niin minäkin sain vastaanottaa uskon kautta vanhurskauden lahjaksi. Minun syntini annettiin anteeksi ja minulle luettiin tuomio, jonka perusteella minut todettiin syyttömäksi. Minut armahdettiin kertakaikkisesti. Tuo valtava ja käsittämätön osakseni tullut armo sai aikaan muutoksen. Se mitä aikaisemmin olin pitänyt arvokkaana tai tavoittelemisen arvoisena menettikin merkityksensä. Pyhä Henki alkoi vaikuttamaan minussa ja olen oppinut käsittämään, mitä Paavali tarkoitti, kun hän kirjoitti galatalaisille: ”Enää en elä minä, vaan Kristus elää minussa. Sen elämän, jota tässä ruumiissani vielä elän, elän uskoen Jumalan Poikaan, joka rakasti minua ja antoi henkensä puolestani.“ Edelleenkin nautin elämässäni kaikesta kauniista ja hyvästä, jonka Jumala on luonut ja lahjaksi antanut. Eikä minun tarvitse oikeastaan edes miettiä, mikä on oikein ja mikä väärin, koska Kristus minussa, kuten Paavali sanoi, vaikuttaa minussa.

”Jos siis teidät on yhdessä Kristuksen kanssa herätetty kuolleista, niin tavoitelkaa sitä mikä on ylhäällä, missä Kristus istuu Jumalan oikealla puolella. Ajatelkaa sitä mikä on ylhäällä, älkää sitä mikä on maan päällä. Haudatkaa siis se, mikä teissä on maallista: siveettömyys, saastaisuus, intohimot, pahat halut ja ahneus, joka on epäjumalanpalvelusta.” Näin meitä kehotetaan elämään ja onneksi saamme Jumalan mielen mukaiseen elämään voiman ylhäältä. Omassa voimassamme emme pysty vastustamaan pahaa. Meille annettua voimaa kuvataan Raamatussa näin: “miten mittaamaton on hänen voimansa, joka vaikuttaa meissä uskovissa.” Joten tähän voimaan voimme turvata.

Miksi haluan kertoa kaikille uskostani ja rikkoa näin vallitsevaa ajatusta uskon henkilökohtaisuudesta? Miksi en vain ole hiljaa ja iloitse itsekseni kaikkein tärkeimmästä asiasta elämästäni. Tuosta valtavasta aarteesta, jonka olen löytänyt. Eino Leino jo aikoinaan sanaili: ”Kell' onni on, se onnen kätkeköön, 
kell’ aarre on, se aarteen peittäköön, 
ja olkoon onnellinen onnestaan 
ja rikas riemustansa yksin vaan.” Näin olisi varmasti järkevää elää, jos vaikka olisin tuore lottovoittaja, mutta kun uskossa Kristukseen on kyse elämästä ja kuolemasta. En millään jaksa uskoa, että itsekkyydessäänkään ihminen jättäisi kertomatta uppoavassa laivassa oleville lähimmäisilleen tiestä turvaan ja pelastukseen, jos hän sen tietää. Siitä on siis pohjimmiltaan kysymys. Minä tiedän vastaanottaneeni pelastuksen, joka tuo mukanaan tulevaisuuden ja toivon. Siksi en voi jättää kertomatta pelastuksen ulkopuolella oleville lähimmäisilleni tietä pelastukseen. Sillä ei ole merkitystä, olenko pastori, helluntailainen tai mitä tahansa muuta titteliä voisinkaan käyttää. Sillä taas on, että minulle on uskottu sovituksen sanoma. Minulla on tieto siitä, että vapahtajani Jeesus Kristus sanoi: "Minä olen tie, totuus ja elämä. Ei kukaan pääse Isän luo muuten kuin minun kauttani.” Ja: “Minä olen valo ja olen tullut maailmaan siksi, ettei yksikään, joka minuun uskoo, jäisi pimeyteen.”

Sen sijaan, että joutuisit luopumaan jostakin, sinun tulee vain vastaanottaa usko Jeesuksen sovitustyöhön. Usko siihen, että hän on kuolemallaan ja ylösnousemuksellaan sovittanut maailman synnit. ”Jumala on rakastanut maailmaa niin paljon, että antoi ainoan Poikansa, jottei yksikään, joka häneen uskoo, joutuisi kadotukseen, vaan saisi iankaikkisen elämän. Ei Jumala lähettänyt Poikaansa maailmaan sitä tuomitsemaan, vaan pelastamaan sen.” Tuomio, joka meille luetaan, onkin vapaus. Vapaus synnistä, vapaus syyllisyydestä ja vapaus elää jo nyt Jumalan mielen mukaista pyhää ja puhdasta elämää ja elää sitä iankaikkisesti. Kun sanoin, että uskossa on kyse elämästä ja kuolemasta, se on sitä todellakin aina iankaikkisuuteen asti. Jeesukseen uskoville luvataan Raamatussa ihmeellistä ja suurta tulevaisuutta. ”Ja minä kuulin valtaistuimen luota voimakkaan äänen, joka sanoi: Katso, Jumalan asuinsija ihmisten keskellä! Hän asuu heidän luonaan, ja heistä tulee hänen kansansa. Jumala itse on heidän luonaan, ja hän pyyhkii heidän silmistään joka ainoan kyyneleen. Kuolemaa ei enää ole, ei murhetta, valitusta eikä vaivaa, sillä kaikki entinen on kadonnut.“

Loppujen lopuksi voidaan siis todeta, että usko on henkilökohtainen asia. Kenenkään muun uskolla ei voi pelastua. Ei sillä, mihin seurakuntaan, yhteisöön tai perheeseen kuuluu. Eikä sillä mitä uskontoa tai ideologiaa ihailet tai yrität elää todeksi. Kysymys on sinun ja Jumalan välisestä henkilökohtaisesta suhteesta. Tuo suhde voi syntyä vain uskomalla Jeesukseen Kristukseen. Hän sovitti syntisi ja mahdollisti suhteen iankaikkiseen ja kaikkivaltiaaseen taivaan ja maailman luojaan. Ota hänet vastaan elämääsi, niin tulet tuntemaan Jumalan voiman ja tiedät olevasi matkalla iankaikkiseen iloon Jumalan luona.