sunnuntai 30. marraskuuta 2008

Joulukalenterin 1. luukku

Esipuhe

Hei! Olet sydämellisesti tervetullut tutustumaan blogiini. Myös uudet lukijat, varsinkin lahtelaiset. Pari vuotta sitten päätin antaa lapsilleni lahjaksi kirjallisen adventtikalenterin. Jatkokertomukselle syntyi kiertäessäni iltalenkeillä Nurmijärven kirkonkylää. Ja kuten yleensä kaikki omat ideat, niin tämäkin tuntui niin hyvältä, että päätin jakaa sen kaikkien siitä kiinnostuneiden kanssa. Nyt haluan jakaa tarinani myös täällä Lahdessa olevien uusien ystävien ja seurakuntalaisten kanssa. Mieleni tekisi sortua anteeksipyytelyyn ja selittelyyn, mutta tyydyn vain toteamaan, että seuraat tarinaa, joka syntyi reaaliajassa. Joka yö kirjoitin seuraavan päivän tarinan. Aloitin iltaisin, kun talo hiljeni ja toisinaan hiivin nukkumaan aamun varhaisina tunteina. Mutta lupaus oli pidettävät, varsinkin kun se oli annettu omille lapsille. Luin hiljattain tarinani kahden vuoden jälkeen läpi, iloitsin siitä että ainakin itse tulin vaikutetuksi ja kosketetuksi. Jotain olen onnistunut kiteyttämään joulun todellisesta aarteesta. Itse olen teksteihini tyytyväinen, vaikken mikään todellinen kirjailija olekaan.

Erityisen iloinen olen, jos lapsenne saisivat siitä samanlaisia oivalluksia, kuin omat lapseni kertomuksistani. Siunattua adventin aikaa sinulle, perheellesi ja läheisillesi.
Ai niin. Palautetta saat antaa ja sinulla on myös lupa kertoa tarinastani muillekin.

No nyt se alkaa...

Joulukalenteri

Urpilaisten auton takapenkillä oli melkoinen meteli. Penkin toisessa päässä ääntä päästeli perheen esikoinen Siiri. Eikä paljon sisartaan hiljaisempi ollut toiselta laidalta huuteleva Severikään. Toistaiseksi takapenkin hiljaisin oli Siirin ja Severin välissä istuva Saimi. Ei ollut ensimmäinen kerta, kun Urpilaisen Siiri ja Severi kinastelivat keskenään. Ehkäpä syynä ainaiseen pieneen kinasteluun oli sisarusten juuri sopiva ikäero. Siiri oli jo täyttänyt kymmenen ja Severin yhdeksäs syntymäpäivä lähestyi samaan tahtiin joulun odotuksen kanssa. Perheen nuorin, Saimi, oli tottunut, ettei viisivuotias kuopus saanut suunvuoroa vanhempien sisarusten kinastelulta. Tyytyväisenä Saimi nytkin katseli sylissään olevaa lelukirjaa. Ei hän siitä paljon nähnyt katuvalojen himmeässä kajossa. Silmät ihastuksesta ympyriäisinä hän kuitenkin tuijotti kuvaa valkoisesta pitkäkarvaisesta leikkikoirasta. Se oli ollut Saimin suurin haave siitä lähtien, kun äiti oli lukenut lelukirjasta koiran osaavan haukkua ja kävellä. Oikeasti Saimi olisi halunnut samaa, kuin Siirikin, eli ihka oikeaa koiranpentua. Saimikin kuitenkin tajusi, ettei oikea koira tullut kysymykseen isän allergisuuden takia.

Syy Siirin ja Severin kinasteluun oli itse asiassa juuri tuo Saimin sylissä oleva lelukirja. Siitä riita oli saanut alkunsa. Kun yhteisymmärrykseen katsomisvuoroista ei päästy, ratkaisi äiti tapansa mukaan asian Saimin hyväksi. Tai niin ainakin Siiristä ja Severistä tuntui. Saimin ei tarvinnut kuin herauttaa kyynel silmäkulmastaan, vääntää suuta mutrulleen ja alkaa ääntelehtiä itkun tyrskähdyksiä, niin jo äiti heltyi antamaan periksi. Toisinaan tämä ärsytti etenkin Siiriä valtavasti. Siitä itseasiassa nytkin kinastelussa oli kyse. Kun Siiriä oikein harmitti, hän onnistui aina saamaan riidan aikaiseksi Severin kanssa. Eikä Severi suinkaan tyytynyt ottamaan vastaan Siirin kiukuttelua, vaan antoi vähintään samalla mitalla takaisin. Isä ja äiti Urpilainen olivat jo niin tottuneita sisarusten riitelyyn, ettei kumpikaan kovin ponnekkaasti yrittänyt tilannetta rauhoittaa. Kaiken kinastelunsa lomassa sekä Siiri että Severi kuitenkin kuulivat, kuinka äiti kilvan kehui äskeisen kyläpaikan rauhallisia ja kilttejä lapsia: "eiväthän Kaisu ja Juho koskaan edes riitele". Silloin Severin mielessä välähti tonttu Torvinen. Tuo pieni tonttu, joka kurkkii ja vakoilee ketkä ovat kilttejä ja saavat lahjoja. Tänäänhän on sentään jo joulukuun ensimmäinen päivä. Severi kyllä tiesi, ettei joulupukki ehkä ollut ihan todellinen, mutta silti tuo ajatus jäi inhottavasti vaivaamaan. Siihen taisi kinastelukin hiljalleen laantua, kun Severi ei enää jaksanut Siirin ilkeilyyn vastata.

Pian isä jo käänsi auton tutulle kotikadulle ja saman tien kotipihaan. Saimi oli tyytyväisen näköisenä jo unten mailla, joten Siiri käytti tilaisuuden hyväkseen ja nappasi lelukirjan itselleen. Severi ei jaksanut tuosta välittää. Ajatus siitä, että äiti oli kehunut Virtasen lapsia, sai hänet surulliseksi. Isän kantaessa Saimia sylissään ja äidin sekä Siirin keskenään jutellessa, kukaan ei huomannut kuinka Severi jäi muista jälkeen kotiovelle mentäessä. Severin potkiessa pientä kiveä kengänkärjellään, hän kuuli kuinka joku kuiskasi hiljaa: "Severi". Severi nosti kengänkärjistä katseensa ja näki kuistin rappusilla istuvan vanhan kumaraisen miehen. Severi oli niin yllättynyt, ettei muistanut edes ihmetellä mistä mies tiesi hänen nimensä. Eikä tuossa hetkessä Severin mieleen tullut myöskään isän opetukset siitä, ettei kaikkien vieraiden kanssa tarvitsisi jäädä keskustelemaan. Severi ei osannut sanoa sanaakaan. Siinä Severi seisoi ja ojensi kätensä miehen tarjotessa Severille pientä pahvista kuvaa. Severin tutkiessa kaunista jouluseimen kuvaa, hän ei huomannut miehen yksinkertaisesti vain katoavan. Jotain lumoavaa kuvassa oli, koska sitä katsellessaan Severin paha mielikin hävisi. Jostain syystä Severi päätti, ettei hän näytä kuvaa kenellekään muulle, eikä kerro mitään miehestä, jolta hän kuvan oli saanut. Iltapalan ja hampaiden pesun jälkeen Severi kaivoi taskulampun lelulaatikostaan ja sen valossa hän vielä ennen nukahtamistaan katseli kuvaa. Kuvassa olevat eläimet, Maria, Joosef ja pieni Jeesus-lapsi näyttivät niin todellisilta. Severi oli kuulevinaan eläinten hengityksen ja ihan kuin hän olisi haistanut tallin heinien ja eläinten tuoksun. Severistä tuntui, kuin hän olisi kävellyt kohden seimeä... Ja silloin Severin lamppu putosi tyynylle. Severi oli syvässä unessa.

Jatkuu...