maanantai 22. syyskuuta 2008

Lähellä Jumalaa

On merkillistä, miten suuri kaipuu meillä on kokea läheisyyttä. Useimmiten kaipaamme toisen ihmisen läheisyyttä. Läheisyyden kokemisen tarve on laitettu meihin jo syntymästämme asti. Vastasyntynyt lapsi kaipaa päästä äidin lähelle. Niin lähelle, että voi tuntea äidin hengityksen, jopa sydämen lyönnit. Eikä tuo tarve poistu iän myötä. Ja varmaan myös äidit osannevat iloita pienestä ihmisen alusta, joka tuhisee ja ääntelee tyytyväisyyttään läheisyydessä. Lienee monessa lapsiperheessä tuttu tilanne, että omaan sänkyyn nukkumaan meneminen ja siellä koko yön pysyminen on lähestulkoon mahdottomalta tuntuva tilanne. Joskus joku lapsistamme pohtikin tilannetta ja totesi, että on epäreilua kun isi saa nukkua joka yö äidin vieressä. Yritin siinä sitten kuitata tilanteen tokaisemalla, että elämä on epäreilua. Itse asiassa jouduin pysähtymään tuon asian eteen hetkeksi ja pohdiskelemaan, miksi läheisyyttä kaipaavat lapset vieroitetaan vanhempiensa läheisyydestä. Ymmärrän toki asian vanhempien yhteyden vaalimisen kannalta. Mutta muuten päädyin pohdiskelussa siihen tulokseen, että lasten vierottaminen vanhempiensa läheisyydestä tai ainakin liian tiiviistä läheisyydestä valmistaa lapsia parhaiten elämään. Ennemmin tai myöhemmin jokainen meistä joutuu tulemaan toimeen omillaan. Elämässämme tulee eteen tilanteita, jolloin meidän on selvittävä erilaisia aikoja ilman toisen ihmisen tiivistä läheisyyttä. Vaikka lapsemme ovatkin jo kaikki niin isoja, että osaavat nukkua omissa huoneissaan ja sängyissään, iloitsen siitä että he kaikki edelleen kaipaavat myös isänsä läheisyyttä ja osaavat sen myös näyttää.

Luulen, että teidän kuulijoiden joukossa on tänään myös niitä, jotka elävät juuri sellaisessa elämäntilanteessa, jossa läheisyyttä toiseen ihmiseen ei ole. Minua kosketti ja puhutteli valtavasti erään ystäväni toivomus. Hän tiesi tulleensa vakavan sairauden takia elämänsä loppusuoralle. Kysyessäni, miten voisin olla parhaiten hänen rinnallaan, sain sydäntäni riipaisevan vastauksen. Viimeisenä toiveenaan hän esitti, etten jättäisi häntä yksin, vaan olisin lähellä ja pitäisin vaikka kädestä kiinni. Sairasvuoteen äärellä ymmärsin, miten valtava tarve meillä on kokea läheisyyttä. Tuli aika, jolloin en enää tiennyt, mitä ystäväni mielessä liikkui tai mitä hän yleensä ymmärsi. Silittäessäni hänen kasvojaan ja pitäessäni häntä kädestä kiinni, ymmärsin hänen kyyneleistään hänen kokevan läheisyyteni. Syntymästämme aina elämämme viime hetkiin meillä on kaipaus läheisyyteen. Sydämestäni toivon, että saisit tänään kokea yhteyttä lähimmäiseesi, edes vaikka yhden ystävällisen kädenojennuksen verran!

Minun uskoni mukaan Raamatun ilmoitus siitä, että Jumala on luojani, elämäni antaja ja ikiaikainen taivaallinen isäni, on edelleen totta. Siksi uskon myös, että ihmisen ikävän, tyhjyyden tunteen ja läheisyyden tarpeen voi loppujen lopuksi täyttää vain se, että pääsemme lähelle Jumalaa. Tuo kaipuu kaikkivaltiaan yhteyteen ilmenee meissä useimmiten elämämme tarkoituksen pohdintana. Tai joskus se on epämääräistä tyhjyyden ja irrallisuuden tunnetta. Mitä varten elän ja olen? Mihin olen matkalla? Mikä tarkoitus minulla ja elämälläni on? Miksi koen jatkuvasti olevani levoton ja enkö koskaan tule valmiiksi? Näitä kysymyksiä olen itse pohtinut ja uskon sinunkin pohtineen elämäsi aikana. Kaipuusta Jumalan yhteyteen runoilee Psalmin kirjoittaja Pyhiinvaeltajien laulussaan näin: ”Minun sydämeni nääntyy kaipauksesta, kun se ikävöi Herran temppelin esipihoille. Minun sieluni ja ruumiini kohottaa riemuhuudon, kun tulen elävän Jumalan eteen. Herra Sebaot, minun kuninkaani ja Jumalani! Sinun alttarisi luota on varpunenkin löytänyt kodin, pääskynen pesäpaikan, jossa se kasvattaa poikasensa. Miten onnellisia ovatkaan ne, jotka saavat asua sinun huoneessasi! He ylistävät sinua alati. Onnellisia ne, jotka saavat voimansa sinusta, ne, jotka kaipaavat pyhälle matkalle. Kun he kulkevat vedettömässä laaksossa, sinne puhkeaa virvoittava lähde, ja sade antaa heille siunauksensa. Askel askeleelta heidän voimansa kasvaa, ja he saapuvat Siioniin Jumalan eteen. Jumala, Herra Sebaot, kuule rukoukseni, älä ummista korviasi, Jaakobin Jumala! Jumala, meidän kilpemme, katso voideltusi puoleen! Parempi on päivä sinun esipihoissasi kuin tuhat päivää muualla. Mieluummin olen kerjäläisenä temppelisi ovella kuin asun jumalattomien katon alla. Herra Jumala on aurinko ja kilpi, hän lahjoittaa meille armon ja kunnian. Hän ei kiellä hyvyyttään niiltä, jotka vaeltavat nuhteettomasti. Autuas se, joka turvaa sinuun, Herra Sebaot!

Miten sitten voimme löytää yhteyden ja päästä kokemaan läheisyyttä Jumalamme kanssa? Paavali todistaa ateenalaisille, kuinka Jumala ei ole kaukana yhdestäkään meistä. Paavalin puheesta kerrotaan Apostolien teoissa 17 luvussa. ”Jumala, joka on luonut maailman ja kaiken, mitä siinä on, hän, joka on taivaan ja maan Herra, ei asu ihmiskäsin tehdyissä temppeleissä. Häntä ei myöskään palvella ihmiskäsin, ikään kuin hän tarvitsisi jotakin - itse hän antaa kaikille elämän, hengen ja kaiken muun. Yhdestä ihmisestä hän on luonut koko ihmissuvun, kaikki kansat asumaan eri puolilla maan päällä, hän on säätänyt niille määräajat ja asuma-alueiden rajat, jotta ihmiset etsisivät Jumalaa ja kenties hapuillen löytäisivät hänet. "Jumala ei kylläkään ole kaukana yhdestäkään meistä: hänessä me elämme, liikumme ja olemme. Ovathan muutamat teidän runoilijannekin sanoneet: 'Me olemme myös hänen sukuaan.' Koska me siis olemme Jumalan sukua, meidän ei pidä luulla, että jumaluus olisi samankaltainen kuin kulta, hopea tai kivi, kuin ihmisen mielikuvituksen ja taidon luomus. "Tällaista tietämättömyyttä Jumala on pitkään sietänyt, mutta nyt sen aika on ohi: hän vaatii kaikkia ihmisiä kaikkialla tekemään parannuksen.”

Itse löysin elämälleni suunnan ja tarkoituksen vasta synnyttyäni uudesti Jumalan lapseksi. Vaikka elin kristityssä kodissa ja minulle opetettiin, miten ihminen syntyy uudesti, ei minulla ollut siihen voimaa itsessäni. Tahto kyllä usein oli, mutta en osannut soveltaa kuulemaani käytäntöön. Minulla oli kaipuu yhteyteen Jumalan kanssa ja kaipasin Jumalan läheisyyttä, hyväksyntää. Jostain syystä sorruin kuitenkin samaan, jonka uskon olevan monelle muullekin esteenä Jumalan läheisyyden kokemiselle. En nimittäin kyennyt uskomaan, että Jumalakin tahtoo olla minua lähellä. Yritin epätoivoisesti ansaita hänen rakkauttaan, läheisyyttään ja asemaa Hänen lapsenaan. Siitäkin huolimatta, että usein luin Raamatustani, että ”mekin olemme Jumalan tekoa, luotuja Kristuksen Jeesuksen yhteyteen toteuttamaan niitä hyviä tekoja, joita tekemään Jumala on meidät tarkoittanut.” Ymmärrykseni ei riittänyt käsittämään, mitä tarkoittivat Paavalin sanat: ”hän pelasti meidät, ei meidän hurskaiden tekojemme tähden, vaan pelkästä armosta. Hän pelasti meidät pesemällä meidät puhtaiksi, niin että synnyimme uudesti ja Pyhä Henki uudisti meidät.” Jatkuvat pettymykset omaan heikkouteeni, riittämättömyyteeni ja ilman vastauksia jääneet pohdinnat elämäni tarkoituksesta ajoivat minut epätoivoon. Enkö koskaan onnistu ansaitsemaan Jumalan hyväksyntää? Kiihkeän murrosiän jälkimainingeissa aloin rukoilla, että voisin oppia käsittämään Jumalan armon ja pääsisin lähelle Jumalaani. Silloin Pyhä Henki nosti muistiini voimakkaan kokemuksen lapsuudestani. Olin menettänyt äitini ollessani yksitoistavuotias. Jokin viikko hautajaisten jälkeen tulin koulusta kotiin täynnä uusia asioita ja kokemuksia. Koko kotimatkan ajan suunnittelin kertovani äidilleni päivän tapahtumat ja hyvät kokemukseni. Kotioven avatessani tajuntaani vasta vyöryi todellisuus; olin äiditön, puoliorpo pieni poika. Muistan kuinka riensin kertomaan kipuni kotona olleelle isälleni. Miten turvalliselta ja lohdulliselta tuntuikaan istua isän sylissä. Siinä sain itkeä itkuni ja surra suruni. Siinä istuimme, isä ja minä, kumpikin pohjatonta surua itkien. Isän kyyneleet tuntuivat turvallisilta. Sain surra yhdessä hänen kanssaan läheisyyttä tuntien. Olisin halunnut jäädä tuohon läheisyyteen ikuisiksi ajoiksi. Tämän valtavan kauniin muiston kautta koin, miten Jumala avasi ymmärrykseni käsittämään, että Hän haluaa olla lähelläni. Hänen sylissään on paikka minulle. Siinä saan itkeä itkuni, käsitellä syyllisyyteni ja riittämättömyyteni. Hänen läheisyydessään saan käsitellä kaikki tunteeni ja olla juuri se, miksi hän on minut luonut.

Silloin pyysin Jumalalta anteeksi syntejäni, tunnustin rakkauteni häneen. Sain kokea olevani lähellä taivaallista isääni ja koin, miten Hän rakkaudessaan lähestyi minua. Yhteys Isän ja lapsen välille oli syntynyt. Valtava riemu ja tyytyväisyys valtasi sydämeni. Kelpaan Jumalalle sellaisena kuin olen. Minun ei tarvinnutkaan muuttaa itse itseäni kelvatakseni hänelle. Jumalan lapseksi ei synnyttykään omien tekojen, ei ansioiden perusteella. Ainoa tie pelastukseen oli sittenkin minun kohdallani se, että tie oli viitoitettu kerran ristillä. Jeesus itse opetti meille, miten pääsemme oikealle tielle. ”Minä olen tie, totuus ja elämä. Ei kukaan pääse Isän luo muuten kuin minun kauttani.” Tämän tien olen löytänyt ja toivotan sinutkin tervetulleeksi todelliseen elämään Jumalan omana. Iankaikkisen elämän, yhteyden Jumalaan ja lapsen luonnollisen läheisyyden isän kanssa saat vain ja ainoastaan uskomalla Jeesukseen Kristukseen ja tunnustamalla Hänet herraksesi ja vapahtajaksesi. Evankeliumi, ilosanoma pelastuksesta, on voimassa edelleen tänäänkin. Jumala lähestyy sinua rakkaudessaan ja tahtoo kokea molemminpuolista läheisyyttä kanssasi. Tartu tulevaisuuteen ja toivoon. Pelastus on tarjolla tänäänkin, ja vain Jeesuksen Kristuksen sovitustyön kautta.