keskiviikko 31. joulukuuta 2008

Uudenvuodenlupaus

On jälleen tilinteon hetki. Pitäisi arvioida mennyttä ja suunnitella tulevaa. Millaisin kriteerein ja mittarein mennyttä punnitsisi? Ja millaiseksi tulevaisuuden ennustajaksi sitä ryhtyisi?

Valtavasti on myönteisiä asioita, jotka voisi kiitollisini mielin tuoda esiin kuluneesta vuodesta. Toisaalta on myös niin monia asioita, joiden muistot tuovat häpeän punan poskille...

Ensi vuonna taas joka päivä pitää sisällään uusia mahdollisuuksia. Valintoja on valtavasti ja vaikka olisinkin profeetta, niin silti joudun varmuudella tarkistamaan suuntaa ja tekemään valintoja, jotka saattavat kumota toisensakin. Ottaisinkohan sittenkin asenteekseni lapsen asenteen? Silloin jokainen ovi pitää takanaan mahdollisuuden, jokainen este on tehty voitettavaksi, jokainen uusi tilanne on myönteinen haaste...

Olkoon siis uuden vuoden lupaukseni, että elän päivän kerrallaan onnellisena, kuten sain elää kuluneen vuodenkin ja vuodet ennen sitä. Tulevan vuoden päivät seison Kalliolla uskon siivet selässäni ja sydämessäni Kristuksen armo. Näin saan elää täyttä elämää miehenä, aviopuolisona, isänä, pastorina ja Jumalan lapsena.

Siunattua ja onnellista uutta vuotta myös sinulle!

lauantai 27. joulukuuta 2008

Pisaran 20.12.2008 käsikirjoitus

Autuaampi on antaa kuin ottaa

Olet varmasti kuullut itsesi tai jonkun läheisesi toteavan, ettei mikään ole kuin ennen. Ja kun vielä aika kultaa muistot, niin huomaamme haaveilemme jostakin, mikä muistoissamme oli niin paljon paremmin. Lapsuutemme lumiset joulut, aidot steariinikynttilät kuusen oksilla, hämärän pirtin utuinen tunnelma, äidin leivinuunin tuoksu, olkipukki tuvan nurkassa ja aikainen rekimatka joulukirkkoon. Ei kaupallista joulua tavaravuorineen. Siinä joulu parhaimmillaan ja yksinkertaisimmillaan. Mikä mahtaisi meidän nykyisten kaupunkilaistuneiden teknologian, viihdeteollisuuden ja markkinatalouden orjuuttamien ihmisten kärsivällisyyden määrä, jos oikeasti joutuisimme palaamaan menneisyyden haavekuvien maailmaan. Ehkä viikon tai pari olisimme tyytyväisiä ja jälleen kaipaisimme johonkin – luultavasti parempaan menneeseen.

Saarnaajan kirjassa todetaan lakonisesti, että ”menneistä ei jää muistoa, eikä jää tulevistakaan - mennyt on unohdettu, ja tulevakin unohdetaan kerran”. Päädymmekö loppujen lopuksi siihen, ettei mennyttä kannata muistella, eikä tulevaan kurkottaa? Meille on annettu vain yksi elämä elettäväksi. Sitä ei kannata heittää hukkaan, vaan käyttää se viisaasti elämällä tässä ja nyt. Menneisyyttä kaikkine kauniine muistoineen ja arpineen tarvitaan karttana tulevaan. Siksi muistomme ja tulevaisuuden haaveemme ovat osa tätä hetkeä. Mutta niiden ei tarvitse hallita ja kahlita elämäämme.

Miten sitten käyttäisimme tämän hetken, joka meille on annettu? Apostolien teoissa meitä neuvotaan näin: ”Kaikin tavoin olen teille osoittanut, että näin, työtä tehden, tulee huolehtia vähäosaisista muistaen Herran Jeesuksen omat sanat: Autuaampi on antaa kuin ottaa." Mikä sopisikaan paremmin joulun sanomaan ja henkeen. Annetaan suurimman jouluilon tulla sydämiimme siitä, että huolehdimme vähäosaisista ja lähimmäisistämme. Kun emme enää piiloudu menneiden muisteluun, emmekä kätkeydy tulevaisuuden haaveisiin, niin näemme ne, joille voimme osoittaa välittämistä ja rakkautta. Silloin voimme elää täyttä elämää toteuttaen Kristuksen käskyä: ”Rakasta lähimmäistäsi niin kuin itseäsi”.

Pisaran 25.10.2008 käsikirjoitus

Syystuulet

Syksyn myrskyt ovat riipineet viimeisetkin lehdet puista. Paljaaksi riisuttu luonto kaikessa alakuloisuudessaan odottaa talven tuloa. Syksyiset tuulet puhaltavat joskus myös yhteiskunnassamme ja ympäristössämme. Asiat, jotka olivat vielä hetki sitten niin yksinkertaisia ja itsestään selviä, ovatkin aivan sekaisin. Huomaammekin, ettei rahalla tai omaisuudellamme ole kestävää arvoa. Ruoka ei riitä kaikille tarvitseville, eikä aina vesikään. Öljyvarannot ovat rajallisia ja koko maailmankaikkeutemme on hukkumassa tuottamamme jätekuorman alle.

Tai ehkäpä myrskytuulet eivät puhalla vain luonnossa ja ympäristössämme. Ne voivat puhaltaa myös sisällämme. Rakkaan ihmisen menettäminen, yksinäisyys, hylätyksi tai petetyksi tulemisen kokeminen, koetut loukkaukset ja pettymykset voivat olla asioita, jotka ovat riisuneet sielumme alastomaksi. Ne ovat jättäneet kaiken paljaaksi ja syksyn koleiden viimojen kohteeksi.

Mikään ei ole pysyvää, eikä kestä ikuisesti. Kaikki se arvokas, mitä olemme tavoitelleet ja mille olemme uhranneet vaivannäkömme, aikamme ja voimamme, katoaa. Ja jos jotain olemme saavuttaneet elämällämme, niin tänne se kuitenkin jää jälkeemme. Mihin siis kannattaa sijoittaa? Mille tilille tallettaa iankaikkisuutta varten? Jeesus opetti meille näin sanoen: "Älkää siis murehtiko: 'Mitä me nyt syömme?' tai 'Mitä me juomme?' tai 'Mistä me saamme vaatteet?' Teidän taivaallinen Isänne tietää kyllä, että te tarvitsette kaikkea tätä. Etsikää ennen kaikkea Jumalan valtakuntaa ja hänen vanhurskasta tahtoaan, niin teille annetaan kaikki tämäkin.”

Jeesus antaa toisenkin iankaikkisesti kestävän sijoitusvinkin: ”Kootkaa itsellenne aarteita taivaaseen. Siellä ei koi eikä ruoste tee tuhojaan eivätkä varkaat murtaudu sisään ja varasta. Missä on aarteesi, siellä on myös sydämesi.”

Herra, anna minun turvata elämässäni yksin sinuun. Auta, että aarteeni on armossasi eläminen. Silloin sydämeni on jo luonasi. Anna minun oppia tuntemaan valtakuntasi jo täällä, jotta perisin siunauksesi elämääni. Kiitos, että syksyisten viimojen keskelläkin saan jättäytyä sinun varaasi. Aamen.

keskiviikko 24. joulukuuta 2008

Joulukalenterin 24. luukku

Jouluaattoaamu valkeni lähes lumettomana ja lämpimänä. Jos joulumieli olisi ollut säästä ja lumesta kiinni, niin sitä ei olisi ollut lainkaan. Tänä jouluna Siirin, Severin ja Saimin joulumieli oli löytynyt kuitenkin ihan jostain muusta. Aamupalapöydässä isällä oli vielä asiaa joululahjatoiveista: ”Mitäs joululahjatoiveita teillä olikaan, kun en tänä vuonna ole saanut toimittaa pukille kirjeitänne?” ”No kun meillä ei ole mitään toiveita”, Saimi vastasi nopeimpana kaikkien puolesta. Isän ilme oli näkemisen arvoinen, kun hän vilkaisi Siiriä ja sitten Severiä: ”Eikö teilläkään ole toiveita?” Päättäväisen näköisenä sekä Siiri että Severi katsoivat isää ja puistelivat päätään. ”Hmm. Tämäpä merkillistä. Tämäpä tosiaan merkillistä”, isä mutisi hämmästyneenä. ”Kuulitkos tuota äiti?”, isä kääntyi puhumaan äidille. ”Kuulinpa hyvinkin. Tässä on nyt varmasti koira haudattuna”, äiti sanoi epäluuloisena. ”Haa. Nyt tiedän. Te yritätte olla niin kilttejä kuin suinkin saadaksenne enemmän lahjoja”, isä sanoi hymyillen. ”Ei me tarvita mitään, kun meillä on kaikkea ihan tarpeeksi”, Saimi napautti isälle. ”Niin ja mä olen löytänyt joulun suurimman aarteen. Mä tiedän nyt, että se on Jeesus”, Severi jatkoi. ”Mä taas olen oppinut, että maailma on täynnä ihmisiä joilla ei ole paljon mitään. Joten jos mä voin auttaa yhtäkin sillä, että luovun jostain omasta toiveestani, niin mä haluan auttaa”, Siiri yhtyi keskusteluun. Jos isän ilme oli ollut jo aikaisemmin näkemisen arvoinen, niin nyt sitä oli mahdotonta sanoin kuvailla. Niin pöllähtäneeltä ja yllättyneeltä hän näytti. Äiti taas kuivasi kämmeneensä kyyneltä silmäkulmastaan. ”Tosi hienoa”, isä sai vihdoin sanottua. ”Ette olisi tuon paremmin voineet esittää joulun todellista sanomaa. Olen todella kiitollinen ja iloinen puolestanne. Olette todellakin saaneet löytää kaikista suurimman merkityksen joulusta”, äiti sanoi ääni väristen. Isä nappasi Saimin ja Severin syliinsä ja halasi näitä isoilla ja turvallisilla käsillään. Äiti puolestaan halasi Siiriä ja hymyili onnellisen näköisenä kosteista silmäkulmistaan huolimatta.

Ennen joulusaunaan menoa, isä komensi vielä lapset vähäksi aikaa ulkoilemaan. Ulkona sisarukset miettivät, mitä tekisivät. Hetken pohdiskelun jälkeen Severi ehdotti, että he lähtisivät yhdessä kävelemään setä Renlundin talolle päin. Niinpä he hetken kuluttua kävelivät reippain askelin kohti Synkkäkorventietä. Siiri käveli edellä ja Severi sekä Saimi toisiaan käsistä pidellen tulivat perässä. Jouluaatto oli rauhoittanut kadut. Ainoastaan joku koiran ulkoiluttaja tuli vastaan, mutta muuten oli rauhallista ja hiljaista. Siiri hyräili itsekseen. Severi ja Saimi harjoittelivat aakkosia. Kun sisarukset tulivat Synkkäkorventien päähän, Severi pysäytti Siirin ja Saimin. Innoissaan hän kertoi näille, miten oli ensimmäisellä kerralla jännittänyt ja vähän pelännytkin kulkea metsäistä tietä setä Renlundin talolle. Juuri kun Severi oikein eläytyi kertomaan, miten setä Renlund oli hiipinyt hänen taakseen ja säikäyttänyt Severin, valtava kirkkaus ympäröi lapset. Heleä ääni, jollaista he eivät koskaan ennen olleet kuulleet, soi heidän korvissaan. Siiri, Severi ja Saimi painuivat säikähdyksestä miltei polvilleen. Säikähdyksestä huolimatta he kokivat olonsa ihmeellisen hyväksi ja turvalliseksi. Hetken he haukkoivat henkeään taivaallisia tiukuja kuunnelleessaan ja suurenmoista kirkkautta ihaillessaan. Vähitellen ääni hiljeni hiljenemistään ja kirkas valo himmeni himmenemistään. Valon keskeltä heitä lähestyi puhtaan valkoiseen pukeutunut mies. Miehen tultua lähemmäksi Siiri ja Severi tunnistivat tämän kasvot. Kohta heidän eteensä pysähtyi tuo salaperäinen mies. Kasvot olivat yhtä ystävälliset, kuten aina ennenkin. Kumara selkä, harmaat hiukset ja vanhuksen olemus olivat hävinneet. Nyt heidän edessään seisoi suoraryhtinen ja nuorelta näyttävä mies. ”Älkää pelätkö! Minä ilmoitan teille ilosanoman. Olette löytäneet Vapahtajan, Kristuksen. Olette myös oppineet, että rakkaus on suurin lahja, jonka voitte antaa eteenpäin. Teidän rakkautenne tähden moni on saanut elämänsä parhaan joulun”, mies sanoi. Saimi oli jälleen kerran sisaruksista nopein. ”Kuka sä olet? Enkelikö?”, Saimi kysyi. ”Olen Daniel Aamos ja olen yksi sanansaattajista. Useimmiten me enkelit pysyttelemme näkymättömissä, mutta nyt sain tehtäväkseni tuoda viestin teille. Kohta tehtäväni on ohi. Mutta sitä ennen tulkaapa lähemmäs ja ottakaa kädestäni kiinni.”

Siiri, Severi ja Saimi tunsivat, kuinka kaikki heidän ympärillään peittyi vaaleaan usvaan. Aivan pienen hetkisen jälkeen, he näkivät pienen vaatimattoman talon. Talon sisällä he näkivät iäkkään naisen puuhailevan lieden äärellä ja nuori poika hääri naisen apuna. ”Aleksei”, Severi henkäisi. Voi miten hyvältä Severistä tuntui nähdä siisti ja puhdas Aleksei onnellisen näköisenä laittamassa jouluruokaa yhdessä isoäitinsä kanssa. Samassa sumu jälleen ympäröi heidät. Seuraavaksi he näkivät vaalean rakennuksen, jonka katon harjalla oli puinen risti. Rakennuksen sisällä lauloi lasten kuoro. Kaikilla kuorolaisilla oli siniset koulumekot yllään. Eturivissä ihan keskellä lauloi Sharon sydämensä kyllyydestä. Laulun loputtua kuorolaiset ryntäsivät yleisön joukkoon. Sharonkin juoksi ystävällisiltä näyttävän pariskunnan luo. Iloisina Siiri ja Severi katsoivat, kun Sharon pujotti pienen hennon kätensä isänsä käteen. Miten onnellisilta he näyttivätkään. Jälleen usva kietoi heidät ja kohta he huomasivat katselevansa setä Renlundin taloa. Kaikkien kauniiden esineiden keskellä istuivat päiväkahvia nauttimassa setä, Lotta ja tämän vanhemmat. Joku ilmeisesti oli sanonut jotain hauskaa, koska kaikki nauroivat hyväntuulisina. Ja lyhyen usvaisen hetken jälkeen, sisarukset näkivät Susan perheen istumassa ja kuuntelemassa Susan lukemana jouluevankeliumia. Koskaan ennen, he eivät olleet nähneet niin kiitollisen näköistä perhettä. Kun lapset jo luulivat matkan olevan ohi, he näkivät oman kotinsa. Tuntui todella omituiselta katsella itseään ulkopuolisen silmin. He näkivät aamuisen keskustelun vanhempiensa kanssa. ”Tämän kuultuani tiesin, että tehtäväni on ohi”, sanoi Daniel Aamos lapsille. Sumu haihtui ja sisarukset huomasivat seisovansa jälleen Synkkäkorventien risteyksessä. ”Nyt minun aika palata muiden enkeleiden luo. On ollut suuri kunnia oppia tuntemaan teidät. Muistakaa aina, mitä olette tänä jouluna oppineet. Jumala kanssanne.” Ja kuten niin monta kertaa aikaisemminkin, niin enkeli oli jälleen kadonnut. Siiri, Severi ja Saimi katsoivat toisiaan. Samaan aikaan he kokivat outoa haikeutta ja yliluonnollista iloa. Kiitollisin mielin, sanaakaan sanomatta, sisarukset palasivat kotiin. Saimi käveli Siirin ja Severin välissä pitäen näitä käsistä kiinni. Sanoja ei tarvittu. Jokainen heistä tiesi kokeneensa jotakin ainutkertaista ja käsittämätöntä.

Saunassa oli käyty, jouluruuat nautittu, evankeliumi oli luettu ja lahjat oli jaettu. Lahjojen joukossa oli melkoinen yllätys. Severin avattua setä Renlundin antaman lahjan, paketista löytyi puusta taitavasti veistetty seimiasetelma. Asetelma oli täsmälleen samanlainen, kuin kuvassa jonka enkeli oli Severille antanut. Nyt Severi ymmärsi, että kaikella on tarkoituksensa Jumalan suunnitelmissa. Mitään ei tapahdu Jumalan tietämättä, sallimatta eikä sattumalta. Iltarukousta rukoillessaan Severi tajusi kuvan seinällä muuttuneen. Seimi oli hävinnyt ja sen tilalla oli karkea puinen risti. Siitä hän ymmärsi hänelle uskotun tehtävän olevan nyt suoritettu. Onnellisena Severi nukahti tietäen uuden tehtävän odottavan...

Kaikella on aikansa. Niin joulutarinallakin. Innoitukseni tarinaani sain Raamatusta:
Älkää kootko itsellenne aarteita maan päälle. Täällä tekevät koi ja ruoste tuhojaan ja varkaat murtautuvat sisään ja varastavat. Kootkaa itsellenne aarteita taivaaseen. Siellä ei koi eikä ruoste tee tuhojaan eivätkä varkaat murtaudu sisään ja varasta. Missä on aarteesi, siellä on myös sydämesi. Silmä on ruumiin lamppu. Jos silmäsi on terve, koko ruumiisi on valaistu. Jos silmäsi ovat huonot, koko ruumiisi on pimeä. Jos siis se valo, joka sinussa on, on pimeyttä, millainen onkaan pimeys! Kukaan ei voi palvella kahta herraa. Jos hän toista rakastaa, hän vihaa toista; jos hän toista pitää arvossa, hän halveksii toista. Te ette voi palvella sekä Jumalaa että mammonaa. (Matt. 6: 19-24)
Vaikka minä puhuisin ihmisten ja enkelien kielillä mutta minulta puuttuisi rakkaus, olisin vain kumiseva vaski tai helisevä symbaali. Vaikka minulla olisi profetoimisen lahja, vaikka tuntisin kaikki salaisuudet ja kaiken tiedon ja vaikka minulla olisi kaikki usko, niin että voisin siirtää vuoria, mutta minulta puuttuisi rakkaus, en olisi mitään. Vaikka jakaisin kaiken omaisuuteni nälkää näkeville ja vaikka antaisin polttaa itseni tulessa mutta minulta puuttuisi rakkaus, en sillä mitään voittaisi. - Niin pysyvät nämä kolme: usko, toivo, rakkaus. Mutta suurin niistä on rakkaus. (1. Kor. 13: 1-3, 13)
Silloin vanhurskaat vastaavat hänelle: 'Herra, milloin me näimme sinut nälissäsi ja annoimme sinulle ruokaa, tai janoissasi ja annoimme sinulle juotavaa? Milloin me näimme sinut kodittomana ja otimme sinut luoksemme, tai alasti ja vaatetimme sinut? Milloin me näimme sinut sairaana tai vankilassa ja kävimme sinun luonasi?' Kuningas vastaa heille: 'Totisesti: kaiken, minkä te olette tehneet yhdelle näistä vähäisimmistä veljistäni, sen te olette tehneet minulle.' (Matt. 25: 37-40)
Omaa elämää on vaikea arvioida puolueettomasti. Toiveeni on, että minäkin olisin oppinut, kuten tarinani päähenkilöt, kaikista tärkeimmän. Ilman rakkautta ei minulla ole mitään enkä voi toteuttaa Kristuksen opetusta lähimmäisieni auttamisesta. Kristus on minulle suurin aarre ja toivottavasti mikään ei minua hänestä erota.

Tarinani omistan lapsilleni; Evelle, Jerelle ja Joselle. Sekä äitini, Anna Siiri Viinikkalan, muistolle. Tänä vuonna tuli kuluneeksi jo 30 (nyt jo 32) vuotta hänen kuolemastaan.
Suuren kiitoksen olen velkaa Tiinalle, joka on jälleen tässäkin haihatuksessani antanut täyden tukensa.

Tarinassa on kätkettynä monia asioita, joita olen itse kokenut. Samoin piilotin sinne lukuisia arkisia asioita, joilla on todellisuuspohja perheemme elämässä. Mielenkiintoista oli kirjoittaa reaaliajassa. Näin sain tarinaan ujutettua myös vuoden 2006 poikkeukselliset sääolosuhteet.

Tunnustan olevani jouluihminen. Pidän kaikesta joulussa. Joulun valtavasta sanomasta, hienoista perinteistä ja jopa kaikesta kaupallisesta hömpästä. Kaikkiin jouluihini ei kuitenkaan liity vain hyviä muistoja. Äidin sairaus varjosti joulujamme, kuten myös hänen kuolemansa. Armeijan harmaissakin vietin yhden jouluista. Yksi joulu osui keskelle elämäni suurinta kriisiä. Sinä jouluna sain kuitenkin myös tähän astisen elämäni parhaan lahjan. Sain antaa anteeksi ja koin itse, kuinka minulle annettiin anteeksi. Kaikki ikävät asiat ovat kuitenkin aina kääntyneet elämässäni loppujen lopuksi parhain päin. Olen saanut kerta toisensa jälkeen kokea, kuinka kaikki yhdessä vaikuttaa niiden parhaaksi, jotka Jumalaa rakastavat ja jotka ovat hänen aivoituksensa mukaan kutsutut.

Siunattua joulua! Toivottavasti olet viihtynyt Urpilaisen perheen mukana!

maanantai 22. joulukuuta 2008

Joulukalenterin 23. luukku

”Paljon onnea Severi, paljon onnea vaan”, lauloivat äiti, isä, Siiri ja Saimi. Severi ei olisi millään jaksanut avata vielä silmiään. Peiton alla oli niin mukavan lämmin. Kun Severi ei noussut niin Saimi keksi kömpiä Severin viereen. ”Paljon onnea yhdeksänvuotiaalle nuorelle miehelle. No, eikö päivänsankari avaa ollenkaan lahjaansa?”, äiti kyseli. ”Hmjoo”, Severi mutisi vastaukseksi. ”Avaa, kun jaksat. Me mennään aamupalalle, joten älä kauan vitkuttele”, isäkin huomautti. Kun muut olivat poistuneet huoneesta, Saimilla oli Severille asiaa: ”Missä Aleksei on?” Severi hätkähti. Miten Saimi saattoi tietää Alekseista. ”Ketä Alekseita sä tarkoitat?” ”No sitä sun kaveria mä tarkoitan. Mä näin sen. Aleksei on hurjan kiva”, Saimi kertoi. Severi oli vieläkin niin hämmentynyt, ettei osannut kuin kysellä: ”Missä sä sen näit?” ”No kun mä olin täällä sun huoneessa yhtenä päivänä. Mä näin kuvan sun sängyllä. Sitten mä vaan yhtäkkiä olin jossakin ja siellä oli Aleksei. Se sanoi tuntevansa sut. Se oli jossain isossa kaupungissa kaukana. Se oli kivaa”, Saimi selitti innoissaan. ”Oletko sä tavannut Sharonin?”, Severi kysyi Saimilta. ”En mä sitä ole nähnyt, mutta mä kuulin kun te puhuitte siitä”, Saimi paljasti. Severiä suututti. Miksei hän ollut huomannut, että Saimi vakoili heitä. ”Isä ja äiti varmaan luulevat, että Saimi keksii tarinoita, jos se jotain kertoo”, Severi päätteli. ”Ei puhuta nyt enempää ja muista Saimi, että se mitä näit, on salaisuus. Siitä ei saa kertoa kenellekään. Ei edes äidille ja isälle”, Severi komensi Saimia. ”Jutellaan aamupalan jälkeen yhdessä Siirin kanssa, mitä tehdään. Jooko Saimi?”, Severi selvitti Saimille. Kun Saimi mennä touhotti jo alakertaan, Severi jäi pukemaan ja avaamaan lahjaansa. Paketista paljastui todella upea lego-auto. Ei nyt ihan Ferrari, mutta hieno kuitenkin. Kohta Severikin ryntäsi alakertaan aamupalalle ja kiittämään hienosta syntymäpäivälahjasta. Aamupalan jälkeen Severi ja Saimi kävivät rakennuspuuhiin olohuoneen lattialle. Melko pian auto tuli valmiiksi.

Isä ja äiti lähtivät aamupalan jälkeen vielä tekemään viimeisiä jouluostoksia. Saman tien, kun Severi oli ikkunasta todennut auton hävinneen ensimmäisen mutkan taakse, hän kutsui kokoon hätäkokouksen. Siiri oli vähintään yhtä yllättynyt, kuullessaan tilanteesta. Saimi näytti siltä, ettei hän oikein ymmärtänyt tehneensä mitään väärin. Niinpä Severi ja Siiri hänelle vakuuttivatkin, ettei mitään väärää ollut tapahtunut. ”Mä osaan olla hiljaa, enkä kerro salaisuutta kenellekään”, hän lupasi. Hetken väiteltyään aiheesta, vanhemmat sisarukset päättivät kertoa kaiken Saimille. Saimi kuunteli tarkkaavaisesti, vaikka Siiri vähän epäilikin mitä viisivuotias oikein tällaisesta ihmeestä voi ymmärtää. Severi aloitti siitä, miten hän oli tavannut salaperäisen vanhan miehen ja saanut tältä merkillisen kuvan. Pian Saimi tiesi kaiken Alekseista, Sharonista, setä Renlundista, Lotasta, Susasta ja hänen perheestään. Eikä Saimi näyttänyt edes hämmästyneeltä, kun Severi kertoi joulupukin kirjeestä kadonneista toiveista. Severin saatua kertomuksensa päätökseen, Saimi ryntäsi kiireen vilkkaa omaan huoneeseensa. Kohta hän oli jälleen takaisin Severin huoneessa. Kädessään hänellä oli kirje joulupukille. Saimi ojensi kirjeen Siirille ja kysyi, oliko hänen kirjeestään kadonnut mitään. Siiri kävi läpi kirjeen ja totesi, ettei mitään puuttunut. Silloin Saimi näytti kiukkuiselta ja hän tuhahti: ”Minä en tarvitse sitä koiraa. Haluan antaa sen jollekin, joka tarvitsee sitä enemmän.” Samassa Saimi taitteli joulupukin kirjeen jälleen kiinni. Sitten hän rypisti sen pieneksi palloksi ja kävi laittamassa sen Severin roskikseen. Hölmistyneenä vanhemmat sisarukset katsoivat toisiaan. Severi otti kirjeen tyynynsä alta ja Siiri kävi hakemassa omansa. Yhdessä tuumin hekin rypistivät kirjeensä ja laittoivat ne roskakoriin. Siiri puki ajatuksensa sanoiksi: ”Eiköhän meillä ole kaikkea mitä tarvitaan. Meillä on vanhemmat, koti, ruokaa, vaatteita, omat huoneet, leluja, pelejä”. Severi vielä jatkoi Siirin aloittamaa listaa: ”Lämmintä, vettä, sauna, koulu ja opettajat”. Sitten oli Saimin vuoro jatkaa. Hetken mietittyään hän katsoi Siiriä ja Severiä ja totesi: ”Meillä on siskoja ja veli.” Sisarukset hymyilivät toisilleen tyytyväisinä.

Vanhemmat olivat kummissaan, kun illalla kuusta koristellessa sisarusten yhteistyö sujui ilman riidan riitaa. Mistäpä he olisivat tienneet, miten valtavia salaisuuksia kaikilla kolmella oli keskenään.

Jatkuu...

sunnuntai 21. joulukuuta 2008

Joulukalenterin 22. luukku

Viimeisenä kouluaamuna Siiri ja Severi kävelivät yhdessä kouluun. Maassa oli vähän lunta, vaikka mustaa joulua oli luvattu. Lämpötila oli juuri ja juuri pakkasen puolella. Sisarukset eivät säähän kiinnittäneet huomiota. He keskustelivat tulevasta joulusta ja siitä, mitä heille oli tapahtunut reilun kolmen viikon aikana. Severi tunnusti Siirille, että eilinen kokemus kirkossa oli poistanut kaikki epäilyt. Loppujen lopuksi oli ihan sama, oliko kaikki ollut unta, mielikuvituksen tekosia tai todellisuutta. Tärkeintä oli, että he olivat tajunneet jotain todella olennaista joulun sanomasta. Severi kertoi, kuinka hän oli eilen oivaltanut, mitä tuo vanha herrasmies oli tarkoittanut antaessaan Severille kuvan seimestä. Severiä hymyilytti, kun hän muisteli ensimmäistä tapaamista. Seimen kuva oli silloin ollut hänelle vähäpätöisempi aarre kuin kirje joulupukille. Hänen oli pitänyt käydä Venäjällä Aleksein luona ja Ugandassa Sharonia tapaamassa. Eivätkä nuokaan kokemukset olleet vielä riittäneet, vaan hän oli tutustunut setä Renlundiin ja Lottaan. Ja kaiken kukkuraksi, Severi oli kantanut selkä vääränä kauppakasseja Susan kotiin. Vasta kaiken tämän jälkeen Severi oli oppinut, että tärkein aarre oli sittenkin joulun päivänsankari. Siiri tunnusti, että hänelle oli käynyt ihan samoin. Siiri kertoi tajunneensa joulun tärkeimmän asian sen kautta, että he olivat saaneet niin moniin rukouksiin vastauksia. ”Nyt kun vielä Susan äiti pääsisi kotiin, niin siihenkin rukoukseen tulisi vastaus”, Siiri huomasi. Koulun pihaan tullessaan, sisarukset huomasivat Lotan ja setä Renlundin. ”Äiti meni isää vastaan asemalle”, Lotta ryntäsi kertomaan. ”Mä tulin yhdessä isoisän kanssa”, Lotta sanoi onnellisena. ”Huomenta Severi ja Siiri”, setä Renlund toivotti iloisesti. Severistä näytti, kuin setä olisi nuorentunut kymmeniä vuosia. Siistit vaatteet ja anteeksiantamus saavat ihmeitä aikaan.

Koska koulun sali oli remontissa, ei varsinaista joulujuhlaa pidetty. Opettajat jakoivat todistukset ja luokassa laulettiin pari joululaulua. Kun muodollisuudet olivat ohi, oli aika lähteä joululomalle. Siiri oli kiskomassa jo takkia päälleen käytävällä, kun Susa ryntäsi vasta sisään. Posket punaisina ja kovasti huohottaen Susa ryntäsi luokkaan. Opettaja oli vielä paikalla ja niin Susakin sai todistuksensa. Siiri oli uteliaana jäänyt luokan ovelle seuraamaan tilannetta. Kun Susa asteli luokasta ulos todistus kädessään, Siiri ei malttanut olla utelematta: ”Missä sä olit? Miten sä vasta nyt tulit?” Susaa nauratti ystävänsä uteliaisuus. ”Paljon maksat tiedosta?”, Susa kiusoitteli Siiriä. ”Äh, älä viitsi. Kerro nyt”, Siiri tivasi. ”No okei. Kerron ihan kohta, mutta lähetään kävelemään kotiin”, Susa sanoi. Kun tytöt lähtivät kävelemään kohti kotia, Susa kertoi myöhästymisestään. ”Me oltiin just lähdössä isän kanssa koululle, kun äiti soitti sairaalasta. Se pääsee tänään kotiin. Ja eihän me päästy mitenkään lähtemään ajoissa. Isän piti tehdä vielä vaikka mitä. Isä halusi, että kaikki on tiptop, kun äiti tulee kotiin”, Susa selvitti. ”Tosi mahtavaa”, Siiri innostui. Mutta samassa hän tajusi, ettei tiennyt miten Susan äiti voi. Varovasti Siiri kysyi Susalta: ”Entä sun äidin sairaus? Onko siitä mitään tietoa?” Susan iloiset kasvot synkkenivät, kun hän vastasi Siirille: ”Sitä täytyy vielä jännittää. Kertovat äidille kokeiden tulokset, ennen kuin äiti pääsee. Voitaisko rukoilla äidin puolesta?” ”Voitko sä tulla meillä käymään, niin rukoillaan?”, Siiri kysyi. Kohta tytöt istuivat Urpilaisten keittiönpöydän ääressä ja yhdessä he rukoilivat hiljaisen ja lyhyen rukouksen. ”Kuuleeko Jumala varmasti?”, Susa kysyi. ”Kyllä kuulee. Muttei Hän jostain syystä aina vastaa niin kuin me haluaisimme”, Siiri selvitti Susalle. ”Minkälaisen todistuksen sä muuten sait?”, Siiri vaihtoi jo puheenaihetta. Välipalaa syödessä ja joulusuunnitelmista jutellessa perjantaiaamupäivä menikin joutuisasti. Severi palaili Juhon luota kotiin ja Susan oli aika lähteä. Ennen lähtöään Susa vielä kiitti sisaruksia kaikesta avusta ja niin he toivottivat toinen toisilleen hyvää joulua.

Susan lähdettyä Siiri ja Severi uppoutuivat täyttämään äidille antamaansa lupausta. Hiki hatussa molemmat siivosivat huoneitaan. Kun kaikki oli muuten valmista, Severi kaivoi tyynynsä alta seimen kuvan ja laittoi sen seinälleen. Siiri istui Severin sängyllä ja katseli veljensä puuhia. Samassa Siirin kännykkä piippasi tekstiviestin merkiksi. ”Ei ole totta. Tää ei voi olla totta. Susan äiti on kotona ja lääkärit eivät löytäneet hänestä syöpää”, Siiri melkein huusi innoissaan. ”Taas yksi rukousvastaus”, totesi Severi ja hymyili sisarelleen.

Jatkuu...

lauantai 20. joulukuuta 2008

Joulukalenterin 21. luukku

Torstaina ennen kouluun lähtöään Siiri istui huoneessaan ja etsi joulukalenteristaan oikeaa luukkua. Jouluaattoon oli enää kolme yötä. ”Ja enää yksi kouluaamu tämän jälkeen”, mietti Siiri. Kalenterin oikea luukku löytyi ja suklaa hävisi Siirin suuhun. Siiri oli juuri lähtemäisillään alakertaan aamupalalle, kun hän muisti tyynynsä alla olevan kirjeen joulupukille. Äkkiä hän nappasi kirjeen käteensä ja avasi sen. ”Rakas joulupukki”, Siiri alkoi lukea kirjeestään. Kun hän pääsi lahjatoiveisiinsa asti, Siiri näki hämmästyksekseen kirjeeseen palautuneen siitä aiemmin kadonneet toiveet. ”Luistimet ja mp3”, Siiri hämmästeli. ”Severi. Hei Severi. Tule tänne. Mulla on asiaa”, Siiri hihkui veljelleen. Severin aamupörröinen pää ilmestyi Siirin huoneen ovelle: ”Mitä asiaa?” ”Ne on tulleet takaisin”, Siiri selvitti. Hetken kesti, ennen kuin Severi ymmärsi, mistä Siiri puhui. Yhdessä he istuivat hetkeksi keskustelemaan, mitä oli tapahtunut. Kumpikaan ei oikein ollut varma siitä, oliko kaikki mitä heille oli tapahtunut sittenkään totta. Nyt kun oli muutama päivä kulunut, niin Severin mieleen oli tullut ajatus, että jospa kaikki oli sittenkin vain unta. ”Kyllähän se voi olla untakin, mutta miten sä oikein selität sen, että me molemmat sitten nähtiin samaan aikaan ja samanlaista unta Sharonista?”, Siiri tivasi veljeltään. ”Joo. Se onkin vähän vaikeampi juttu selittää”, Severi vastasi. Mutta Siiri oli vasta päässyt vauhtiin: ”Ja onko setä Renlund, Lotta ja Lotan äitikin vain unta? Entä Susa ja heidän perheensä tilanne?” ”No hyvä on. Uskotaan vähemmälläkin”, Severi puolustautui. ”Mä luulen, että me ollaan koettu joku joulun ihme tai jotain sellaista”, Siiri pohdiskeli ääneen. ”Kuka se mies mahtaa olla?”, Siiri jatkoi pohdiskeluaan. ”Ootko huomannut, miten se on milloin missäkin ja sitten se taas vaan häipyy?”, Severi kysyi. ”Ehkä tää vielä selviää”, Siiri lohdutti Severiä. Kumpikaan sisaruksista ei ollut huomannut Saimia. Siirin huoneen ovi oli jäänyt raolleen ja Saimi oli kuunnellut koko keskustelun. Kovin miettiväisen näköisenä Saimi lähti alakertaan aamiaiselle.

Viimeinen varsinainen koulupäivä ennen joululomaa tuntui menevän hurjalla vauhdilla. Ihan ensimmäiseksi aamulla Severin luokka oli ollut joulukirkossa. Kaikki eivät oikein jaksaneet istua rauhallisesti koko kirkonmenojen ajan. Severille ei tällä kertaa istuminen ja kuunteleminen tuottanut mitään ongelmaa. Jumalanpalveluksen alkuosan hän istui ajatuksissaan. Severistä tuntui hyvältä, kun hän oli saanut auttaa muita. Kiitollisuus täytti hänen mielensä, kun hän ajatteli, miten suuria asioita oli tapahtunut. Ja vain siitä syystä, että hän oli tajunnut auttaa muita. Nuori pappi piti lyhyen puheen aivan jumalanpalveluksen lopuksi. Siinä hän puhui aarteesta. Severi muisteli, kuinka salaperäinen vanhus oli puhunut myös aarteesta. Nyt Severi alkoi käsittää, mitä mies oli tarkoittanut. ”Miten se nyt menikään? Missä on aarteesi, siellä on sydämesi”, Severi muisteli papin puhetta. ”Jos mun aarteeni olisi ollut pleikkari ja legot, niin ne olisi täyttänyt mun sydämen”, Severi järkeili. ”Mutta jos mun aarteeni on seimi? Äh. Miten seimi tähän liittyy?” Severin ajatukset mylläsivät. Silloin hän huomasi, että käytävän toisella puolella istui tuo tuttu vanhus. Tämä nyökkäsi melkein huomaamatta tervehdykseksi. Sitten mies osoitti Severille alttaritaulua. Severi käänsi äkkiä katseensa tauluun. Hän ymmärsi miehen yrittävän sanoa jotain. Hetkisen taulua tutkittuaan, Severi vilkaisi käytävän toiselle puolelle. Nyt tuo penkinpää, jossa mies äsken oli istunut, oli tyhjä. Severi ei kuitenkaan jäänyt tällä kertaa miehen katoamista pohtimaan, vaan jatkoi alttaritaulun tutkimista. Taulussa Jeesus oli ristille lyötynä. Severi pohti, miten erilainen Jeesus oli hänen saamassaan seimikuvassa. Yhtäkkiä Severi tajusi. ”Jeesus”, hän totesi itsekseen. ”Aarre ei olekaan tuo kortti tai kuva, vaan Jeesus”, Samassa pappi sanoi: ”Hiljennymme yhteiseen rukoukseen”. Yhteisen rukouksen aikana Severi rukoili hiljaa mielessään, että hänen aarteensa eivät olisikaan joululahjat, ei edes seimen kuva, vaan todellinen Joulun Herra, Jeesus.

Ruokalassa oli tarjolla jouluruokaa. Lotta istahti ruokalassa Severin viereen. Kinkkua ja laatikkoa syödessä Lotta kertoi iloisena suuren uutisen: ”Severi. Mun isä tulee jouluksi kotiin. Äiti ja isä tekivät sovinnon. Toivottavasti ne onnistuu siinä” ”Sepä hienoa. Ja ainahan me voidaan rukoilla”, Severi kertoi Lotalle. ”Mä oon nähnyt, että rukous toimii”, Severi vielä jatkoi. Eikä Lotallakaan ollut mitään syytä sitä epäillä.

Jatkuu...

perjantai 19. joulukuuta 2008

Joulukalenterin 20. luukku

Keskiviikkona oli onneksi lyhyt koulupäivä. Kun kello pärähti soimaan viimeisen tunnin lopuksi, olivat Susa ja Siiri jo miltei matkalla. Tytöt kiirehtivät ensin Siirin luo. Kun Siiri avasi kotioven, oli Severi heitä vastassa eteisessä. Severi oli kovin tärkeän näköinen, kun hän ojensi jonkin lapun Siirille. ”Ei me nyt ennätetä sun juttujasi. Mikä se on?”, Siiri kysyi. ”Äiti käski antaa sen sulle”, vastasi Severi. Nopeasti Siiri silmäili äidin kirjoittaman kirjeen. Luettuaan sen, hän ojensi kirjeen eteenpäin Susalle. Kun Susa oli lukenut kirjeen, hän näytti hölmistyneeltä. ”Miten sun vanhemmat oikein haluaa auttaa meitä? Tää on ihan mieletön juttu”, sai Susa sanottua. ”Mistä ne tiesi?”, Susa vielä jatkoi ihmettelyään. ”Mä taisin illalla kertoa äidille. Me rukoiltiin teidän ja sun äidin puolesta. Näköjään äiti on puhunut sitten isälle. Severikin on näköjään tarjoutunut apuun”, Siiri sanoi ja virnisti Severille. ”Jep.”, Severi vain totesi. ”Mitä me tehdään tää pari tuntia, ennen kuin isä ja äiti tulevat kotiin?”, Siiri kysyi Susalta heidän syödessään välipalaa. Vähän aikaa Susa mietti ja sitten hän vastasi Siirille: ”Jos sä haluat, niin sä voisit lähteä mun mukaan katsomaan äitiä.” Siiri säpsähti. Mitään tällaista hän ei ollut osannut odottaa. Mutta sitten hän muisti, kuinka Severi oli rohkeasti mennyt setä Renlundin luo. ”Ja minähän en ole yhtään Severiä huonompi”, päätti Siiri mielessään. Susalle hän vastasi: ”Joo. Mennään vaan.”

Pian Susa ja Siiri olivat sairaalan eteisaulassa. Siiri katsoi ihaillen, kuinka tottuneesti Susa liikkui aulan ihmisvilinässä. Valkotakkiset hoitajat ja lääkärit tekivät hänen olonsa vaivautuneeksi. Hississäkin Siiri joutui seisomaan valkotakkisen vanhemman miehen vieressä. Siiristä mies haisi vastenmieliseltä. Kerros, johon he hissistä poistuivat, oli jo paljon rauhallisempi. Jopa niin rauhallinen, että Siiriä alkoi vähän pelottaa. Kohta oltiin oikean oven luona. Rohkeasti Susa koputti oveen pari kertaa ja avasi sen. Huoneessa oli pari sänkyä. Toisella nukkui raskaasti hengittäen vähän vanhempi nainen. Tämän vuoteen vieressä olevalla tuolilla istui joku. Toisella sängyllä oli Susan äiti. Susa kiipesi istumaan äitinsä sängyn reunalle ja rutisti äitiään kaulasta. ”Kukas se täällä onkaan? Hienoa, että Susa on saanut seuraa. Tervetuloa Siiri ja kiitos kun tulit”, Susan äiti tervehti Siiriä. Siiri laahusti lähemmäs, ojensi kätensä ja tervehti, niin kohteliaasti kuin osasi. Susan äidin käsi tuntui viileältä. Susan äiti oli laihtunut ja kun hän vielä oli sairaalan vaatteissa, Siirin oli vaikea häntä tunnistaa. Hetken Susan äiti kyseli Siiriltä kuulumisia, niin koulusta kuin kotoakin. Sitten hän kääntyi Susan puoleen: ”Saitko Susa käytyä kaupassa? Entä jaksatko millään vähän siivota? Minä en vieläkään tiedä tarkalleen, minä päivänä pääsen täältä kotiin.” ”Äiti hei. Kaikki on kunnossa. Urpilaiset haluavat tulla auttamaan meitä. Siirin äiti tulee meidän kanssa siivoamaan ja Severi menee isänsä kanssa kauppaan”, Susa selvitti innostuneena. ”Sepä hienoa. Mutta sehän on ihan liikaa. Kai teilläkin on omat joulusiivoukset ja muut puuhat”, alkoi Susan äiti epäillä Siirille. ”Ei kun ne haluaa auttaa. Ihan totta”, Susa vakuutti ja haki samalla tukea Siiriltä. ”No kun me eilen illalla rukoiltiin ja äiti kuuli teidän tilanteesta, niin me halutaan auttaa teitä”, Siiri selitti ja jatkoi: ”Ja kun äiti saa jotain päähänsä, niin se on sitten niin.” Susan äidin hartiat tärisivät ja kyyneleet valuivat hänen silmistään. ”Tiedättekö tytöt, että tämä on vastaus rukoukseeni?”, hän kysyi. Eiväthän tytöt sitä olleet ennen tienneet, mutta Siirin oli helppo uskoa, että rukousvastaus oli totta. Olihan hänkin rukoillut, että voisi vielä auttaa jotakin. Ja nyt siihenkin rukoukseen oli vastattu. Kun tytöt olivat menossa pois huoneesta, Siiri vilkaisi toisen potilaan vierasta. Siinähän oli tuo vanha mies. Mies katsoi Siiriä ja hymyili tyytyväisen näköisenä. Siiri hymyili miehelle takaisin ja nosti vähän kättään tervehdykseen. ”Onpa tämä jälleen ihmeellistä”, Siiri ajatteli ja hänelle tuli valtavan hyvä olo. Pian Urpilaiset ahersivat Susan ja tämän isän kanssa. Ja jo hyvissä ajoin, olivat kaapit täynnä jouluruokia ja Susan koti oli kuurattu lattiasta kattoon. Susan isä seisoi liikuttuneen näköisenä eteisessä ja halasi vuoron perään jokaista talkoolaista. Ennen kuin Urpilaiset lähtivät kotiin, ehdotti Siirin isä iltarukousta. Kaikki ottivat toisiaan käsistä kiinni ja niin siinä seisottiin rukousringissä ja muistettiin rukouksin Susan äitiä sairaalassa.

Juuri ennen kuin Siiri illalla nukahti, hän vielä muisteli päivää: ”Mahtava päivä.” Ja saman tien Siiri oli jo sikeässä unessa.

Jatkuu...

torstai 18. joulukuuta 2008

Joulukalenterin 19. luukku

Kävellessään aamun pimeydessä kouluun, Siiri mietti edellistä iltaa. Tuntui uskomattomalta, mitä kaikkea hän ja Severi olivat kokeneet. Toisaalta Siiri iloitsi siitä, mitä oli tapahtunut, mutta toisaalta hän huomasi kadehtivansa Severiä. Olihan vanhus kertonut Siirillekin, mitä hän voisi tehdä, mutta Severi ennätti ensin.”Mitä minä voisin tehdä?”, Siiri tuskaili. Silloin hän muisti, että oli olemassa vielä yksi keino; rukous. Kouluun ei ollut enää pitkä matka, joten Siiri piti kiirettä. Nopeasti hän huokaisi rukouksensa ja pyysi, että hänkin saisi olla jollekin vielä avuksi.

Viimeinen koulutunti oli meneillään. Siiri istui syvissä ajatuksissa nojaten leukaansa kämmeneensä. Yhtäkkiä hän oli tuntevinaan hiljaisen koputuksen selässään. Varovasti Siiri kääntyi katsomaan taakseen. Juho istui Siirin takana ja nyt hän ojensi niin huomaamatta kuin mahdollista pientä lappua Siirille. Kun Siiri oli saanut lapun käteensä, hän yritti avata sen varovaisesti sylissään. Kirjeiden lähettäminen oli ehdottomasti kiellettyä. Nyt Siiri kuitenkin koki, että oli kyse todella tärkeästä asiasta. Nopeasti Siiri oli lukenut lyhyen viestin: ”Hei! Voitko auttaa mua. Tarvitsisin apuasi heti koulun jälkeen. Terveisin Susa.” Siiri piristyi. ”Mistä oikein on kyse?”, hän mietti. Siiri vilkaisi takaviistoon, Susan suuntaan. Susa nyökkäsi hieman ja yritti hymyillä. Siiristä näytti kuitenkin, että Susa olisi ollut surullisen ja jopa pelokkaan näköinen. Siirin sydän pamppaili jännityksestä. Hän vilkaisi viimeisen viidentoista minuutin aikana luokan seinällä olevaa kelloa varmaan puolen minuutin välein. Vihdoin kello soi koulun päättymisen merkiksi. Siiri keräsi tavaransa ja seurasi Susan perässä luokasta käytävään. Pikaisesti tytöt hyvästelivät muut kaverinsa ja niin he lähtivät yhdessä kävelemään kotiin.

Susa oli ollut Siirin kanssa jo samassa päiväkodissa ja melko usein he olivat viettäneet aikaa yhdessä. Viime kesästä alkaen tyttöjen yhteydenpito oli vähentynyt huomattavasti. Susan äiti oli sairastunut syöpään. Susa oli kyllä pyytänytkin Siiriä koulun jälkeen heille vierailulle. Siiri ei oikein uskaltanut mennä Susan luo. Oli pelottavaa tavata syöpää sairastava ihminen. Muutaman kerran Siiri oli nähnyt Susan äidin ulkona. Hänestä oli tuntunut tosi kurjalta nähdä Susan äidin laihtuneen. Siiri oli myös huomannut, kuinka Susan äiti oli peittänyt päänsä huivilla. Äiti oli kertonut kotona Siirille, että syöpää hoidettiin niin vahvoilla lääkkeillä, että hiuksetkin lähtevät päästä. Monta kertaa Siiri oli miettinyt, mitä hän voisi sanoa sairaalle ihmiselle. Se tuntui vain niin vaikealta. Ei hän ollut uskaltanut kysyä Susaltakaan kuin kerran, mitä tämän äidille kuuluu.

Nyt tytöt joka tapauksessa kulkivat yhdessä kotiin päin. Pienen hiljaisuuden jälkeen Siiri kysyi arasti Susalta: ”Kiva kun laitoit viestin. Mitä sun äidilles kuuluu?” Susa huokaisi syvään: ”Kaikki näytti jo hyvältä. Hoidot ja lääkkeet olivat auttaneet ja lääkärit sanoivat, että äiti on melkein terve. Se meni jo töihinkin. Mutta nyt viime perjantaina sille soitettiin sairaalasta ja käskettiin kiireesti sairaalaan. Ne olivat taas löytäneet jotain. Nyt äiti on tutkimuksissa ja joutuu olemaan siellä melkein jouluun asti.” Siiri oli hiljaa. Vaikka hän kuinka yritti, niin oikeita sanoja ei vain löytynyt. Susa ei tätä huomannut, kun hän jatkoi: ”Isä on tietysti ihan pois tolaltaan ja on kaiket päivät äidin luona sairaalassa. Me käytiin eilen katsomassa äitiä ja se antoi mulle listan tavaroista, joita pitäisi hakea kaupasta vielä ennen joulua. Eihän se nyt tietenkään itse pääse ja isästä ei nyt ole huolehtimaan kauppa-asioista. Ja mun pitäisi vielä huolehtia joulusiivouksestakin.” ”No mihin sä mua tarvitset?”, Siiri kysyi vaikka jo taisi arvatakin vastauksen. ”Mä en vaan tiennyt ketään muutakaan, jota mä olisin pyytänyt avukseni kauppaan. Voisitko sä tulla huomenna heti koulun jälkeen auttamaan mua?”, Susa kysyi. Siirin ei tarvinnut miettiä kauan: ”Totta kai mä tuun.” Susa näytti valtavan helpottuneelta, kun hän kiitti Siiriä tämän avusta jo etukäteen. ”Huomenna koulun jälkeen”, tytöt huikkasivat toisilleen yhteen ääneen erotessaan Siirin talon edessä.

Illalla kun äiti tuli rukoilemaan yhdessä Siirin kanssa iltarukousta, Siiri kertoi asiasta äidille. Yhdessä he sitten muistivat rukouksin erityisesti Susan äitiä ja koko perhettä. Siirille tuli hyvä olo. Jotenkin hänestä vain tuntui, että asiat kyllä hoituisivat.

Jatkuu...

keskiviikko 17. joulukuuta 2008

Joulukalenterin 18. luukku

Maanantaina Severin koulupäivä sujahti todella nopeasti ohi. Opettaja palautti matikankokeet. Severi oli iloisesti yllättynyt saadessaan melkein täydet pisteet. Muutenkin koulupäivä oli kaikin puolin oikein hyvä. Parasta koulupäivän aikana oli nähdä, miten onnelliselta Lotta näytti. Miltei joka kerta, kun Severi katsoi Lottaa, tämä näytti hymyilevän. Ihan kuin Lotta olisi ollut eri Lotta kuin aikaisemmin. Viime viikolla Lotta oli varmaan koko luokan hiljaisin oppilas. Tänään Lotta suorastaan säihkyi iloa. Muutkin tuntuivat olevan ihmeissään Lotan muuttuneesta käyttäytymisestä. Lotta nautti selvästi saamastaan huomiosta. Severi iloitsi Lotan onnesta.

Sunnuntai-iltana Severin vanhemmat olivat kutsuneet setä Renlundin, Lotan ja Lotan äidin iltakahville täksi illaksi. Vieraita odottaessaan Severi ja Siiri istuivat kahdestaan Severin huoneessa. Severi oli ottanut aarteensa esiin. Severin sylissä olivat kirje joulupukille ja myös tuo salaperäinen kuva seimestä. Samalla, kun sisarukset keskustelivat siitä, mitä mahtoi kuulua Alekseille ja Sharonille, Severi taitteli kirjeen auki. Severi tuijotti kirjettä hämmentyneen näköisenä. Siiri nappasi kirjeen Severin kädestä. Siiri alkoi lukea ääneen kirjettä: ”Rakas Joulupukki. Olen ollut oikein kiltti ainakin suurimman osan vuodesta. Siksi toivoisin saavani tänä jouluna edes joitakin tässä kirjeessä luettelemiani lahjoja. Toivon PlayStation –peliä, Lego Ferraria…” Siirinkin silmät levisivät hämmästyksestä. ”Hei. Sun toiveesihan ovat jälleen täällä. Miten tää voi näin olla?”, Siiri kysyi Severiltä. ”En mä vaan tajuu. Joku juju tässä varmaan on”, Severi pohti. Severi taittoi kirjeen ja laittoi sen takaisin tyynynsä alle. Sitten hän katsoi seimikuvaa. Severi oli varma, että seimessä makaava pieni Jeesus –lapsi iski hänelle silmää. Sitä Severi ei kyllä uskaltanut kertoa Siirille.

Kun setä Renlund illalla tuli kahville, oli hänellä mukanaan kaunis paketti. Paketin mukana olleessa kortissa luki: "Hyvää ja iloista joulua Severi –ystävälleni ja koko hänen perheelleen. Kiitollisena avustasi.” Allekirjoituksena oli: Stig Renlund. Severin olisi tehnyt mieli avata paketti heti, mutta hän päätti sittenkin säästää sen jouluaatoksi. Pian ovikello soi jälleen. Lotta ja Lotan äiti tulivat. Kohta kaikki istuivat pöydän ympärillä ja huoneen täytti iloinen puheensorina. Keskustelun aikana selvisi sekin, miksi Lotan äiti ja setä Renlund olivat riitaantuneet. Setä Renlund oli ollut nuorena hyvin lupaava ja kuuluisakin taiteilija. Hänen maalauksiaan ja veistoksiaan myytiin ja kaikki vaikutti olevan hienosti. Ansaitsemillaan rahoilla setä halusi rakentaa talon perheelleen. Taloa rakentaessaan setä oli pudonnut rakennustelineiltä. Kun lääkärit kertoivat, että hänen jalkansa ovat halvaantuneet, oli setä Renlund masentunut. Masentuneena hän päätti, ettei halua olla taakaksi vaimolleen ja kielsi tätä tulemasta enää koskaan luokseen. Samalla setä myös hylkäsi pienen tyttärensä. Vaikka setä Renlund toipuikin halvauksestaan, hän muutti Australiaan eikä suostunut tapaamaan vaimoaan ja lastaan. Edes vaimonsa kuoltua ei setä suostunut tulemaan hautajaisiin. Vasta kun setä Renlund sai tietää, että hänelle oli syntynyt lapsenlapsi, setä palasi Suomeen. Sedän tytär oli kuitenkin täynnä vihaa ja katkeruutta isäänsä kohtaan, eikä hän antanut isänsä tulla katsomaan lastaan. Toki Lotta tiesi, että Renlund oli hänen isoisänsä. Joka joulu setä lähetti Lotalle joululahjan. Koskaan Lotta ei niitä kuitenkaan saanut. Paitsi tänä jouluna, jolloin jotain merkittävää tapahtui. Rakkaus voitti vihan ja anteeksiantamus voitti anteeksiantamattomuuden. Vaikea oli Severin käsittää, miksei setä halunnut enää onnettomuutensa jälkeen elää vaimonsa ja lapsensa kanssa. Tai miksei hän tullut edes vaimonsa hautajaisiin. Eikä Severi ehkä täysin sitäkään voinut ymmärtää, miksei Lotan äiti antanut tämän tavata isoisäänsä. Mutta sen Severi tajusi, että nyt oli tapahtunut suuri ihme. Kaikki entinen oli mennyttä ja uusi aika oli koittanut setä Renlundin, Lotan ja tämän äidin elämässä. Severin sydämen täytti valtavan lämmin tunne, kun hän katsoi pöydän ympärillä olevien ihmisten ilmeitä ja kuunteli heidän puheitaan. Severi mietti, miten hän voisi kuvata oloaan, kun hänen mieleensä nousi ajatus: ”Ehkäpä mä olen juuri nähnyt tämän joulun parhaan lahjan.”

Illalla Severi nukahti seimen kuva kädessään onnelliseen ja rauhalliseen uneen.

Jatkuu...

tiistai 16. joulukuuta 2008

Joulukalenterin 17. luukku

Yöllä oli ollut pitkästä aikaa pakkasta. Severi joutui varomaan askeleitaan niljakkaalla asfaltilla. Höyry purkautui hänen suustaan, kun hän huohotti kovan vauhdin hengästyttämänä. Onneksi osoite, johon Severi oli toimittamassa pakettia, löytyi helposti. Vielä oli melko aikainen aamu ja lisäksi oli sunnuntai. Severi toivoi, että talon asukas tai asukkaat olisivat paikalla. Perillä Severi totesi, että kyseessä oli keltainen rivitalo. ”Toivottavasti löydän pian oikean oven”, Severi tuumi. ”Siinähän se”, Severi totesi tyytyväisenä. Ovessa oli havuista tehty joulukranssi ja nimikyltissä luki: Matilainen. Hetken Severi antoi henkensä tasaantua ja keräsi samalla rohkeutta. Sitten Severi painoi varovasti ovikelloa. Sisältä kuului koiran haukuntaa ja askelten töminää. Ovi aukesi hieman ja raosta näkyivät pisamaiset tytön kasvot. ”Severi. Mitä sä täällä teet?”, tyttö kysyi. ”Ai hei Lotta. Säkö täällä asut?”, Severi vastasi yllättyneenä. ”Kuten näet”, Lotta tuhahti Severin kysymykselle ja jatkoi: ”Mutta mitä asiaa sulla on?” Severi ojensi pakettia Lotalle päin ja sanoi: ”Sain setä Renlundilta tehtävän toimittaa tämän paketin tähän osoitteeseen.” ”Setä Renlundilta”, Lotta toisti ilahtuneen näköisenä. Samassa Severi kuuli jonkun kysyvän tiukalla äänellä Lotalta, mikä paketti oli. Lotan katse painui alas ja hänen silmiinsä tuli surullinen katse. Ovelle tullut nainen riuhtaisi paketin Lotalta ja sanoi tälle: ”Kuinka monta kertaa täytyy sanoa, ettet ota mitään siltä mieheltä.” Nainen poistui kiireesti ja kyynelsilmäinen Lotta näytti todella surkealta. Severi ei osannut sanoa mitään. Yhtäkkiä hän kuitenkin tajusi toivottavansa Lotan tervetulleeksi joululaulujen iltaan. ”Tänään illalla kello kahdeksantoista”, Severi sanoi. Nainen oli jälleen ilmaantunut Lotan taakse ja hän sanoi sovittelevaan sävyyn: ”Oletko Lotan luokkakaveri?” Severi nyökkäsi vastaukseksi. ”No jos koska luokkakaveri kutsuu, niin silloin on mentävä.” Severi heilautti kättään hyvästiksi. Pihasta poistuessaan, Severi vilkaisi taakseen. Lotta seisoi edelleen ovenraossa ja huomatessaan Severin katsovan, hän vielä vilkutti hyvästiksi.

Severi oli käynyt nopeasti kotona syömässä ja nyt hän oli jo setä Renlundin luona. Hän kertoi, mitä oli tapahtunut Lotan luona. Severistä tuntui pahalta nähdä, miten Renlundin sedän kasvot muuttuivat synkän ja surullisen näköisiksi. Setä istui pöydän ääressä ja nojasi päätään käsiinsä. Severi istui hiljaa ja hänen rintaansa puristi. ”Mitä mä voisin sanoa?”, Severi mietti, muttei keksinyt mitään sopivalta tuntuvaa. Niinpä hän vain toisti saman kutsun, kuin Lotan luonakin. Kun setä Renlund yritti kieltäytyä kutsusta, Severi muisti tämän luvanneen palkkion hänelle paketin toimittamisesta. ”Sovitaanko niin, että kun mä en halua mitään palkkiota paketin viemisestä, niin setä tulee illalla kuuntelemaan joululauluja?”, Severi hieroi kauppaa. Sedän surullisille ja kyyneleisille kasvoille nousi hymy. ”No. Ei kai siinä sitten muu auta”, setä totesi.

Illalla Severi seisoi perheensä kanssa rukoushuoneen eteisessä, kun setä Renlund ontui sisään. Sedällä oli siisti musta puku ja puhdas valkoinen paita päällään. Setä näytti todella hienolta. Severi otti isäänsä kädestä ja veti tämän sedän luo. Sitten Severi esitteli miehet toisilleen: ”Tämä on isä ja tässä on setä Renlund.” Isä näytti yllättyneeltä, mutta oli heti tilanteen tasalla tervehtien kohteliaasti setää. Samassa ovesta tuli sisään Lotta äitinsä kanssa. Kun Lotan äiti huomasi setä Renlundin, hän tuntui jähmettyvän paikoilleen. Mutta Lotta tempasi kätensä irti äitinsä kädestä ja ryntäsi setä Renlundin luo. Setä kumartui, ja vaikka olikin vanha ja huonojalkainen, hän nosti Lotan syliinsä. Lotta puristi setää kaulasta, kuin henkensä hädässä. Setä lähti kävelemään Lotta sylissään kohti Lotan äitiä. Lopulta hän pysähtyi ja laski Lotan lattialle. Setä Renlundin hartiat tuntuivat olevan entistä kumarammat, kun hän ojensi kätensä Lotan äiti kohden. ”Eiköhän ole aika antaa ja pyytää anteeksi”, hän sanoi. Eteisessä olevat ihmiset näkivät, kuinka hetken mietittyään, Lotan äiti ojensi kätensä. Kyyneleet valuivat hänen silmistään, kun hän halasi setää. ”Anteeksi isä”, Lotan äiti sanoi. Lotta katsoi silmät loistaen tilannetta ja vilkaisi kiitollisena Severiä. Silloin Severi näki harmaan kumaran miehen seisovan eteisen seinustalla. Mies hymyili ja nosti kättään tervehdykseen. Severi tajusi, että jotain suurta oli todellakin tapahtunut. Ihmiset olivat saaneet antaa anteeksi toisilleen. Kohta Urpilaiset, setä Renlund, Lotta ja Lotan äiti istuivat vierekkäin ja lauloivat sydämensä kyllyydestä: ”Tulkoon rakkaus ihmisrintaan, silloin joulu luonamme on.”

Jatkuu...

maanantai 15. joulukuuta 2008

Joulukalenterin 16. luukku

”Hei Severi, herätys!”, Siirin ääni tunkeutui Severin uneen. Severi tunsi kuinka Siiri ravisti häntä olkapäästä. ”Joko nyt on aamu?”, Severi kysyi haukotuksensa lomassa. ”No on. Sä oot nukkunut melkein iltaan asti”, Siiri väitti. Severi nousi istumaan sängyllään. Kun Severi näki, että kello oli vasta vähän vaille yhdeksän, hän näytti helpottuneelta. Kiskoessaan vaatteitaan päälleen, Severi kertoi Siirille vierailustaan setä Renlundin taloon. Siiri kuunteli kerrankin hiljaa ja keskeyttämättä. Kun Severi oli lopettanut kertomuksensa, Siiri katsoi ihaillen veljeään. ”Sä siis menit sinne? Väitätkö sä, että Renlund onkin joku taitelija? Miksi se sitten kulkee sellaisissa pultsarin vaatteissa ja hoippuu kuin humalassa?”, Siiri esitti. ”Sen verran mä tajusin, että ne veistokset olivat sen tekemiä. Mutta enhän mä voinut siltä sen näöstä ja kävelystä kysyä”, Severi vastasi. ”Tuutko sä tänään mun mukaan sinne?”, kysyi Severi siskoltaan. ”Voisin mä muuten tullakin, mutta mä lupasin lähteä Miisan luo”, Siiri vastasi. Severi ei malttanut olla kiusoittelemasta siskoaan: ”Hei. Sähän taidat pelätä.” Samassa Severin mahaan mäjähti tyyny. Severi syöksyi salamana toiseen tyynyyn kiinni. Hetkeen huoneesta ei kuulunut kuin tyynyjen mätkähtelyä ja huohotusta. Mäiske kuului Saimin huoneeseen, koska ovi aukesi ja Saimi ryntäsi tyyny mukanaan sisään. Metelin kutsumana isäkin ilmestyi paikalle. Alta aikayksikön kolmen sisaruksen armeija hyökkäsi isän kimppuun. Isä ryntäsi karkuun kylpyhuoneeseen. Siellä oli äiti laittamassa pyykkiä kuivumaan. ”Hei! Mitäs tämä merkitsee?”, äiti parkaisi, kun isä yritti kätkeytyä tämän taakse. Ja niinhän siinä jälleen kerran kävi, että kohta isä makasi selällään lattialla ja anoi muka kauhuissaan armoa tyynyillä uhkailevilta lapsiltaan.

Puolenpäivän aikaan Severi asteli jälleen Synkkäkorventietä setä Renlundin talolle. Severi työnsi portin auki ja asteli rohkeasti kohti ovea. Ovelle tultuaan Severi huomasi, ettei setä Renlundilla ollut ovikelloa. Niinpä hän koputti oveen. Kun mitään ei kuulunut, hän koputti toisen kerran ja kovemmin. Ja kolmannen… ”Onkohan setä unohtanut, että mun piti tulla tänään”, tuumi Severi mielessään. Samassa Severi kuuli hiljaista vasarointia talon takaa. Severi lähti kävelemään kohti ääntä. Samalla hän ihaili upeita veistoksia. Talon taakse päästyään Severi näki vajan. Vajan ovi oli raollaan ja sisällä näkyi valoa. Severi asteli ovelle ja koputti varovasti. Vasaran nakutus lakkasi ja Severi kuuli sisältä askeleita. ”Kappas vaan. En huomannut yhtään ajan kulua. Tervetuloa”, Severi kuuli setä Renlundin sanovan. Setä napsautti valot pois vajasta. Ennen kuin valot sammuivat, Severi ennätti nähdä että oikeastaan vaja olikin verstas. Lattia oli täynnä lastuja ja kaikenlaisia työkaluja oli siisteissä riveissä seinillä. Ja joku keskeneräinen työ oli pystyssä telineessä. ”Täällä setä siis tekee veistoksia”, Severi totesi mielessään.

Severi käveli Renlundin perässä sisälle tämän taloon. Uteliaana Severi katseli ympärilleen. Kaikkialla oli kauniita esineitä. Lasia, kristallia, pieniä patsaita ja seinät olivat täynnä tauluja. Severi seurasi setää keittiöön. Setä pyysi Severiä istumaan ja otti jääkaapista limsapullon ja kaapista pipareita. ”Maistuuko?”, hän kysyi Severiltä. ”Kyllä kiitos”, Severi vastasi kohteliaasti. Kun setä oli kaatanut limsaa heille molemmille, hän istahti vastapäätä Severiä. Sitten setä Renlund kävi asiaan: ”Olet ehkä huomannut, että jalkani ovat huonossa kunnossa. Nuorena miehenä loukkaannuin taloa rakentaessani. Lääkärit sanoivat, etten koskaan enää kävelisi, mutta he olivat onneksi väärässä. En kuitenkaan voi kävellä kovinkaan pitkiä matkoja. Ja kun tarjouduit auttamaan, niin ajattelin että voisitko toimittaa yhden paketin antamaani osoitteeseen. Maksan toki mielelläni pienen korvauksenkin.” ”Eikö muuta?”, Severi kysyi. ”Ei muuta. Se olisi minulle erittäin tärkeää”, setä vastasi. Kun Severi oli luvannut toimittaa asian, he jatkoivat keskustelua. Jonkin ajan kuluttua setä antoi Severille osoitteen ja kauniiseen paperiin käärityn paketin. ”Voinko tulla huomenna kertomaan, että asia on toimitettu?”, kysyi Severi. ”Ihan miten vaan. Luotan kyllä sinuun”, setä sanoi hyvästellessään Severiä.

Kotiin päästyään Severi kätki paketin kaappiinsa ja päätti toimittaa sen perille seuraavana päivänä. Sydämessään Severi tiesi, että tehtävä jota hän suoritti, tulisi muuttamaan monen ihmisen elämän. Siksi hän iltarukouksessaan rukoili viisautta ja rohkeutta.

Jatkuu...

sunnuntai 14. joulukuuta 2008

Joulukalenterin 15. luukku

Isä, Siiri ja Saimi katsoivat ihmeissään, kun Severi tuli iloisesti vihellellen rappusia alas reppu olkapäällään. ”Mitäs nyt on tapahtunut? Taisit nähdä hyviä unia?”, kyseli isä Severiltä. ”Joo. Tai siis en. Eikä mitään ole tapahtunut. Kunhan vaan viheltelen”, Severi selitteli. Isän lähdettyä pukemaan Saimia, Siiri katsoi merkitsevästi Severiä. ”No? Mitä nyt? Kerro heti”, Siiri komensi. ”Hei. Odota nyt vähän. Ei mulla ole mitään ihmeellistä. Ajattelin vain mennä tänään käymään setä Renlundin luona”, Severi kertoi. ”Renlundin luona? Haloo. Ootko sä mennyt sekaisin?”, Siiri rääkäisi. ”Et sä voi sinne mennä. Sehän on ihan juoppo tai sairas tai jotain!” Severi huokaisi hiljaa ja katsoi siskoaan silmiin: ”Muistatko, mitä mulle tapahtui Aleksein kanssa? Entä Sharon? Joko olet unohtanut, miten mahtavalta tuntui nähdä, kun Sharon sai koulupuvun ja lenkkarit? Eilen kun mä olin menossa kouluun, niin mä näin…” Siiri ei antanut veljensä enää jatkaa, vaan keskeytti Severin puheen: ”Sä näit sen harmaatakkisen vanhan miehen. Niinkö? Mitä se sulle sanoi?” Ennen kuin Severi ennätti vastata, Siiri vastasi itse: ”Tai mä taidan tietää. Se käski sun katsella ympärillesi ja etsiä jonkun, joka tarvitsee sun apuasi. Ja sä raukka näit tietenkin ensimmäisenä Renlundin sedän.” Siiriä nauratti, mutta hän vakavoitui äkkiä nähdessään Severin tuiman ja päättäväisen ilmeen. ”Sä aiot todellakin mennä Renlundin luo”, hän totesi Severille. ”Niin. Mä tiedän, että setä Renlund tarvitsee apua”, vastasi Severi. ”Okei. Kerro mulle sitten mitä tapahtui”, pyysi Siiri nyt jo ihan vakavissaan.

Koulupäivän jälkeen Severi oli kiireesti käynyt viemässä reppunsa kotiin. Opettaja ei ollut antanut viikonlopuksi edes läksyjä, joten Severi oli miltei saman tien jatkanut matkaansa kohti setä Renlundin taloa. Severi kyllä tiesi, missä Renlund asui, muttei hän ollut koskaan aikaisemmin uskaltanut mennä lähellekään taloa. Isommat koululaiset olivat aikanaan pelotelleet uusia ekaluokkalaisia setä Renlundin talosta. Severikin muisti, miten hän oli peloissaan kuunnellut tarinoita kadonneista kissoista, koirista ja jopa pienistä pojista. Severin sydän pamppaili koko ajan nopeammin ja nopeammin, kun hän lähestyi tuota tuntematonta ja pelottavaa paikkaa. Severin tullessa viimeiseen tienhaaraan, josta talolle käännyttiin, hän pysähtyi hetkeksi keräämään rohkeutta. Tienristeyksessä oli viitta. Severi luki siitä itsekseen ääneen mutisten: ”Synkkäkorventie.” Nimi ei kuulostanut kovinkaan lupaavalta. Hitain askelein Severi jatkoi matkaansa. Tie laskeutui loivasti metsän keskelle. Joulukuinen päivä oli jo hyvää vauhtia hämärtynyt ja lumettomuus vielä lisäsi synkkyyttä. Metsä myös tiheni tihenemistään, eikä tien varrella näkynyt rakennuksia. Tien päässä näkyi jykevän kiviaidan takana pieni talo, jonka yhdellä ikkunalla loistivat jouluvalot. Kun Severi pääsi tien päähän, hän löysi aidasta kauniin valkoiseksi maalatun portin. Severin kädet vapisivat, kun hän nosti salvan ja työnsi portin auki. Portti aukeni ihmeen kevyesti. Severi astui portista pihaan ja henkäisi ihastuneena. Puutarha, jonka keskelle hän tuli, oli täynnä toinen toistaan mielenkiintoisemman näköisiä puisia veistoksia. Yhdessä puutarhan kulmassa seisoi joukko eläimiä, jotka olivat juomassa pienestä purosta. Purossa todellakin solisi vettä. Eläimet näyttivät niin eläviltä, että Severin oli pakko mennä lähemmäs katsomaan niitä. Puron reunat olivat kauniisti kivetyt ja vähän matkan päässä eläimistä puro laajeni pieneksi lammeksi. Lammen rannalla oli lisää eläimiä. Hetken niitä ihailtuaan Severi muisti tulonsa syyn. Hän käännähti lähteäkseen etsimään talon sisäänkäyntiä. Severi huudahti säikähdyksestä. Setä Renlund seisoi aivan hänen edessään ja katsoi häntä suoraan silmiin. ”Hyvää päivää. Mitä pidät veistoksistani”, setä kysyi ystävällisellä äänellä. ”Ää… öö… ne ovat hienoja”, Severi änkytti. ”No milläs asialla sinä täällä liikut?”, setä kysyi. Silloin Severi tunsi, kuinka häneen oikein virtasi rohkeutta ja hän vastasi reippaasti: ”Olen Severi Urpilainen ja tulin kysymään setä Renlundilta, että olisiko jotain jossa voisin auttaa?” ”No voi hyvä tavaton. Vai tahdot sinä auttaa”, setä näytti vallan hämmästyneeltä. ”Voitko tulla huomenna takaisin? Ehkäpä minulla on jotain, jossa voisit auttaa.” ”Totta kai voin tulla”, Severi vastasi. Kun hän oli sopinut sedän kanssa, mihin aikaan huomenna he tapaisivat, Severi lähti iloisin askelin kohden kotia. Takaansa hän vielä kuuli sedän puhuvan itsekseen: ”Vai tahtoo joku minua auttaa.” Severiä ei haitannut pimeään kietoutunut metsätie, vaan iloisesti vihellellen hän käveli kotiin. ”Minä tein sen!”, hän riemuitsi mielessään.

Jatkuu...

lauantai 13. joulukuuta 2008

Joulukalenterin 14. luukku

Severi pyöri levottomana vuoteessaan. Yö oli vielä pimeä, koska kello oli vasta vähän yli viisi aamulla. Johonkin Severi oli herännyt, ja uni oli karissut hänen silmistään. Severi muisteli viimeisen parin viikon tapahtumia. ”Mitä mahtaa Alekseille kuulua”, Severi pohti. Vaikkei hän ollut Aleksein kanssa ennättänyt pitkään tutustua, niin silti Severillä oli vähän ikävä Alekseita. Severin suupielet kääntyivät leveään hymyyn, kun hän muisteli miten Aleksei oli ruokkinut ja huolehtinut Mishasta. ”Toivottavasti Aleksei pääsi turvallisesti perille mummonsa luo Anapaan”, toivoi Severi mielessään. Nyt Severi oli jo niin hereillä, että hän totesi nukahtamisen mahdottomaksi tehtäväksi. Severi napsautti lukuvalon päälle ja kävi hakemassa hyllystään karttakirjan. Venäjän kartta löytyi nopeasti ja melko pian hän löysi kartalta myös Pietarin. ”Missä mahtaa olla Anapa”, Severi tuumi. Aamu-unisilla silmillään hän yritti tiirailla sieltä täältä. Sitten hän muisti, että Anapaan oli junayhteys Pietarista. Severi pisti sormensa Pietarin päälle ja lähti sormellaan seuraamaan junan reittejä Pietarista. Neljäs yritys päätyi vihdoin viimein Mustan meren rannalle. ”Näin kaukana Pietarista”, Severi totesi hämmästyneenä. Severi mietti, miten hän pärjäisi jos hänen pitäisi matkustaa yksin ventovieraaseen kaupunkiin noin pitkä matka junalla. Severi huokaisi ja kuin itsekseen rukous nousi hänen sydämestään: ”Jeesus. Autoithan Alekseita pääsemään mummonsa luo.” Severi laittoi karttakirjan pois ja otti tyynynsä alta kuvan seimestä. Severi sulki silmänsä, huokaisi syvään ja odotti. Mitään ei tapahtunut. Severi yritti uudestaan. Hän mietti oikein kovasti Alekseita, sulki jälleen silmänsä ja huokaisi syvään. Ei mitään. Severiä harmitti. Hän olisi niin mielellään kuullut, miten Aleksei oli selvinnyt. Severi katsoi kuvaa ja hänestä kaikki siinä näytti niin todelliselta. Ihan kuin Marian, Joosefin ja pienen Jeesus –lapsenkin kasvot olisivat olleet entistä tyytyväisemmän näköiset. Kuvan katseleminen sai Severin tuntemaan itsensä niin rauhalliseksi ja hänestä tuntui tosi turvalliselta. Kohta Severi vaipui sikeään uneen.

Aamun valvominen sai aikaan sen, että koulumatkaa Severi joutui taittamaan vähän tavallista nopeammin. Kännykkä oli herättänyt Severin kesken makeiden unien ja ylös nouseminen oli ollut tavallista työläämpää. Aamupalan Severi oli vaihteeksi nauttinut eteisessä samalla kenkiä jalkaan kiskoessa. Siiri oli mennyt jo tuntia aikaisemmin kouluun, joten ketään ei enää ollut kotona Severiä hoputtamassa koulutielle. Severi loikki pitkin askelein lätäköitä väistellen. Juuri kun hän oli harppaamassa oikein ison lätäkön yli, Severi kuuli jonkun tervehtivän. Nopeasti Severi loikkasi yli lätäkön ja pysähtyi sen jälkeen katsomaan kuka häntä oli tervehtinyt. Jalkakäytävän reunalla seisoi jo niin tutuksi tullut vanha ja kumara mies. ”Sinulla on näemmä kiire, joten voimmeko taas kävellä yhdessä?”, mies kysyi. Severi nyökkäsi vastaukseksi ja niin he jatkoivat matkaa yhdessä. Hetken käveltyään, mies alkoi puhua: ”Älä turhaan kanna huolta Alekseista. Hänellä on kaikki hyvin, koska sinä olit valmis luopumaan omastasi. Katsele tänään ympärillesi ja mieti, löytyykö täältä läheltäsi niitä, joita voisi auttaa. Ja kun näet heitä, niin mieti mitä voisit tehdä heidän hyväkseen ja mistä voisit luopua auttaaksesi.” Severi kääntyi mieheen päin, mutta tämä oli hävinnyt. ”Ihan kuin näin olisi tapahtunut joskus ennenkin”, Severi pohti hämmästyneenä.

Koulupäivä vain vilahti ohi. Severillä oli ollut kokeetkin, eikä hän ollut niihin oikein ennättänyt ja muistanut lukea. Koetilanteessa Severi oli kuitenkin kumman tyyni ja hänestä tuntui, ettei matikan koe ollut koskaan mennyt vielä näin hyvin. Koulusta kotiin kävellessään Severi näki kadun toisella puolella kulkevan likaisen ja resuisen miehen. Mies oli setä Renlund. Mies, jota lapset pelkäsivät ja kiersivät tämän talonkin kaukaa. Severin katsellessa sedän horjuvaa kulkua kadun toiselta puolelta, Severistä näytti ja tuntui, että setä Renlund oli kovin yksinäinen ja surullinen. Severin mieleen nousi aamulla käydystä keskustelusta kehotus miettiä, mitä hän voisi tehdä setä Renlundin hyväksi. Niin paljon Severikin kuitenkin tätä pelkäsi, että ajatus tuntui kovin vaikealta toteuttaa. Mutta sydämessään Severi tunsi, että tätä tuo vanha mies oli tarkoittanut aamulla. Miltei koko illan Severi teki suunnitelmia ja rukoili, että keksisi miten hän voisi auttaa yksinäistä ja surullista setä Renlundia. Hampaita pestessään Severi sen sitten keksi.

Jatkuu...

Joulukalenterin 13. luukku

Siiri heräsi keskiviikkoon väärällä jalalla. Syytä hän ei tiennyt, mutta kaikki vain ärsytti. Hän yritti miettiä asioita, joita he olivat Severin kanssa kokeneet, muttei sekään auttanut. Saimi oli aamulla tullut hyväntuulisena Siirin huoneeseen. Saimi olisi halunnut kertoa päiväkodin joulukirkkoretkestä. Tylysti Siiri lähetti Saimin niin pitkälle kuin pippuri kasvaa. Saimin alahuuli meni mutrulleen ja hän laahusti murheissaan alakertaan. Siirin tullessa alakertaan, hän näki Severin makaavan mahallaan lattialla Saimin vieressä. Siinä he tutkivat yhdessä Saimin joulukalenteriyllätystä. ”Ällöä”, ajatteli Siiri. Äiti ei ollut vielä lähtenyt töihin, joten hänellä oli aikaa huolehtia Siirin nukkumisesta: ”Tänään menet kyllä ajoissa nukkumaan. Sinullahan on ihan mustat silmänaluset.” Siiri oli hiljaa. Mutta hänen sisällään kiehui. Severi yritti hoputtaa isosiskoaan, kun Severin mielestä oli aika lähteä kouluun. ”Ala nyt tulla Siiri. Muuten sä myöhästyt”, Severi hätäili. ”Mitä se sua liikuttaa”, tiuskaisi Siiri vastaan. Severi oli jo kuistilla harppomassa kohti katua, kun Siiri ryntäsi perään. Ovi paukahti sellaisella voimalla kiinni, että parin talon päässä pihalla oleva suomen pystykorva aloitti melkoisen haukkumiskonsertin. Kun hän raahusti Severin ja Juhon perässä kohden koulua, häntä ärsytti yli kaiken Severin ja Juhon naureskelu uusimmille vitseille. ”Kaksi mummoa meni mustikkaan. Toinen ei mahtunut”, murjaisi Juho. Severi nauroi niin että vedet valuivat silmistä. Oikeastaan Siiriäkin nauratti, mutta ärsytys oli vielä niin suuri, että hän tyytyi tuhahtelemaan poikien jutuille.

Koulusta palatessaan Siiriä jo harmitti pilalle mennyt päivä. Omatunto soimasi siitä, että hän oli käyttäytynyt ilkeästi Saimia, Severiä ja Juhoa kohtaan. Ja koulussa hän oli vain mököttänyt ystävilleen ja opettajille. Kyllähän Siiri sen tajusi, ettei vika ollut kuin hänessä itsessään. Erityisesti häntä hävetti, kun hän ajatteli eilistä päivää ja Sharonin kohtaamista. Siiri oli näkevinään Sharonin iloisen hymyn ja onnen kyyneleet silmissä. Nyt Siiristä tuntui jo niin pahalta, että hänen olisi melkein tehnyt mieli itkeä. Samassa Siiri näki Severin ja Juhon kävelevän vain vähän matkaa edellään. Silloin Siiri sai jalat alleen ja hän juoksi pojat kiinni. Hetken kurkkuaan kakisteltuaan hän sai sanotuksi: ”Anteeksi, että mä aamulla olin niin äkäinen.” Saat anteeksi”, vastasivat pojat yhteen ääneen. Ja Juho vielä jatkoi: ”Sellaista sattuu, joten unohdetaan menneet." Siiristä tuntui jo paremmalta ja hän jättäytyi tyytyväisenä muutaman metrin päähän pojista.

Severi oli kääntynyt jo kotipihaan ja Juho oli jo kaukana. Siiri nosti katseensa ja oli samassa törmätä harmaaseen takkiin pukeutuneeseen vanhukseen. ”Hyvää päivää Siiri”, mies tervehti. ”Päivää”, vastasi Siiri. Tervehdyksen jälkeen mies kysyi Siiriltä: ”Miten sinun päiväsi on sujunut?” Siiriä hävetti, mutta samalla hän huomasi kertovansa kaikki päivän sattumukset ja tapahtumat. Kun Siiri oli saanut kaiken kerrottua, hänestä tuntui paljon paremmalta. Mies mietti hetken ja sanoi sitten: ”Luulenpa Siiri, että sinulla on tekemisen puutetta. Kun saitte tehtävän Afrikassa suoritettua, niin sinulle tuli tyhjä olo.” ”No. Mitä mä voin tehdä?”, kysyi Siiri. ”Katselepa ympärillesi. Eivät kaikki apua tarvitsevat ole aina Afrikassa tai Venäjällä. Heitä voi olla täällä ihan sinua lähelläkin. Kun olet avoimin mielin, niin huomaat kyllä, että tehtävää on”, mies sanoi. Siiri ei ollut ihan varma, oliko hän ymmärtänyt oikein, muttei hän voinut sitä kysyä, koska miestä ei enää näkynyt missään.

Kotiin päästyään Siiri meni huoneeseensa. Läksyjä tehdessään hän yhtäkkiä muisti, mitä Severi oli kertonut joulupukin kirjeestä kadonneista toivomuksista. Nopeasti Siiri kävi hakemassa oman kirjeensä tyynynsä alta. Hän avasi sen ja toden totta, kaksi ensimmäistä toivetta, mp3-soitin ja luistimet olivat hävinneet. Siiri ajatteli Sharonia matkalla kouluun uudessa sinisessä koulumekossaan ja puhtaissa valkoisissa lenkkareissaan. Silloin Siiri tajusi, etteivät mp3-soitin ja luistimet olleet mitään sen rinnalla. Siirin sydämestä nousi hiljainen pieni kiitosrukous taivaaseen. Kun äiti ja Saimi tulivat kotiin, ryntäsi Siiri kuin tuulispäänä eteiseen. Hän kaappasi Saimin syliinsä ja pyysi tältä anteeksi aamuista käyttäytymistään. Sinä iltana Saimilla oli kaveri, joka jaksoi lukea, pelata ja leikkiä.

Jatkuu...

torstai 11. joulukuuta 2008

Joulukalenterin 12. luukku

Joulukuu jatkui merkillisen lämpimänä ja lumettomana. Koulumatkalla Siiri ja Severi potkivat tieltään edellisen illan myrskyn puista pudottamia oksia. Sisarukset eivät kuitenkaan huomanneet viheriöiviä nurmikoita ja eivät osanneet kaivata valkeaa joulua. Koko koulumatkan he vain arvailivat, mitä kaikkea Sharonin saama ruskea kuori olikaan sisältänyt. Yhdessä he sopivat kiiruhtavansa mahdollisimman pian koulupäivän jälkeen kotiin ja sitten Sharonin luo. Siirin koulupäivä sujui hyvin ja aikakin tuntui menevän kuin siivillä. Siirillä oli niin kivaa luokkatovereidensa kanssa, että hän jopa vähäksi aikaa sai Sharonin pois mielestään. Severin päivä ei sujunut läheskään niin hyvin kuin Siirin. Severin ajatukset harhailivat Ugandassa Sharonin luona. Opettaja joutui muutaman kerran Severiä muistuttamaan, että nyt oltiin koulussa, joten kaikenlainen haaveileminen saisi nyt jäädä. Eihän opettaja voinut tietää, että Severi haaveili siitä, että hänellä olisi aikaa olla Sharonin luona Kampalassa pitempään. ”Olisihan se kiva nähdä vähän Afrikkaa”, Severi haaveili. Viimeisellä tunnilla Severille sattui vielä nolosti. Severi oli jälleen vaipunut ajatuksiinsa. Ajatuksistaan hän havahtui vasta, kun kuuli opettajan kutsuvan äänen: ”Severi. Vastaisitko kysymykseen?” Kuumeisesti Severi yritti arvailla mistä yleensäkään oli puhuttu. Mutta kun hän ei muuta keksinyt, niin hän vastasi:” Niin kyseessä oli suu- ja sorkkatauti.” Severin naama punoitti, kun koko luokka rähähti nauramaan. ”Tervetuloa takaisin Severi”, opettaja sanoi ja jatkoi: ”Pitänee lähettää sinut sitten lääkäriin. Kysyin nimittäin vain sitä, että mikä sinua, Severi, vaivaa?” Severiä itseäänkin jo alkoi naurattaa. Onneksi kello soi juuri oikeaan aikaan koulun päättymisen merkiksi.

Kun Severi pääsi kotiin, istui Siiri jo pöydässä syömässä välipalaa. ”Hei”, Siiri huikkasi kotiin tulleelle veljelleen. ”Meillä on pari tuntia aikaa, ennen kuin isä tulee kotiin. Joko mennään katsomaan, miten Sharon pärjää?”, Siiri kysyi. ”Oota vähän. Mä teen nopeasti läksyt. Mehän ollaan illalla menossa ostoksille”, Severi muisti. ”Ai niin. Hyvä, että sä muistit. Onko sulla paljon läksyjä”, Siiri kyseli. ”Ei kun matikasta vain muutama lasku. Ei mulla kauan kestä”, Severi lupasi. Severi oli jo ensimmäisellä luokalla ottanut tavakseen tehdä läksyt aina kuin mahdollista, heti koulupäivän jälkeen. Niinpä hän halusi nytkin olla läksyjen suhteen tunnollinen. Severi oli jo tehnyt läksynsä jokunen aika sitten, kun Siiri vihdoin ilmaantui takaisin. ”Sori, että vähän kesti. Joko mennään?” Severi kaivoi kuvan esille ja niin Siiri ja Severi jälleen kerran istuivat jalat ristissä Severin päiväpeiton päällä. ”Jep. Valmista on”, Severi vastasi.

Kun Siiri ja Severi tulivat Sharonin luo, tämä näytti suorastaan säteilevän. Hetkessä hän oli Siirin kaulassa ja kohta taas tanssi ympäri peltihökkeliä. ”Kiitos. Kiitos teille. Te olette varmaan enkeleitä, jotka Jumala lähetti auttamaan”, Sharon toisteli. ”Minä pääsen jälleen kouluun. Ja nyt mulla on hyvät kengät ja uusi koulupuku”, hän riemuitsi. ”Isän entinen työnantaja syytti isää varkaaksi ja siksi isä ei enää saanut työtä. Ja ilman isän työpaikkaa, ei mulla olisi ollut rahaa koulunkäyntiin. Mutta arvatkaa mitä?”, Sharon arvuutteli. ”No. Kerro jo”, Siiri vastasi Sharonin arvuutteluun. Iloisena ja samalla liikuttuneena Sharon jatkoi: ”Te toitte eilen mukananne todistuksen isän syyttömyydestä ja kutsun mennä takaisin töihin. Ja isä sai vielä ylennyksen. Ennen hän kelpasi vain porttivahdiksi ja nyt hän pääsi UNICEFin Ugandan johtajan autonkuljettajaksi. Voitteko uskoa?” Sharonin kysymys sai Severin suun hymyyn. ”Kyllä voin uskoa ja uskonkin”, vastasi Severi. Siiriä itketti. Ei hän ollut surullinen, vaan itku johtui ilosta ja kiitollisuudesta. Hän oli sittenkin voinut olla avuksi. Kun sisarusten oli aika lähteä, oli kaikilla kolmella kyynel silmäkulmassaan. ”Ehkä me vielä tapaamme”, Sharon toivoi. ”Ehkä…”, ennätti Siiri aloittaa, kun he jälleen huomasivat istuvansa Severin sängyllä.

Siirin oli vaikea nukahtaa illalla. Päivän kokemukset tuntuivat samalla mahtavilta ja kuitenkin epätodellisilta. Sängyllä kääntyillessään Siirin mieleen tuli laupias samarialainen. Nyt hän tiesi, miltä tästä oli tuntunut. Kiitollisena siitä, että oli voinut auttaa Sharonia ja hänen perhettään, Siiri risti kätensä. ”Rakas Jeesus. Siunaa Sharonia. Anna hänelle enkeleitä. Siivillänsä Sharonia peitä…”, Siiri muokkasi tuttua rukousta ja nukahti lopulta rauhalliseen uneen.

Jatkuu...

keskiviikko 10. joulukuuta 2008

Joulukalenterin 11. luukku

Tuskin koskaan oli Siiristä kouluun lähtö tuntunut yhtä vastenmieliseltä, kuin tänä aamuna. Onneksi äiti oli jo lähtenyt töihin ja isä oli niin uppoutunut lehteensä, ettei hänkään huomannut Siirin vitkastelua. Yleensä Siirille aamut eivät tuottaneet ongelmaa. Nyt oli paljon mietittävää. ”Olisipa Severi jo hereillä”, harmitteli Siiri. Severi nimittäin sai vielä kaikessa rauhassa nukkua. Maanantaiaamut olivat hänelle niitä parhaita myöhäisen kouluun menon vuoksi.

Tänään Siirillä oli koulussa uskontoa. Tunnilla opettaja kävi läpi kertomusta laupiaasta samarialaisesta. Kun kertomus oli luettu ja käsitelty yhdessä, Siiri ei malttanut olla hiljaa. Hän pyysi puheenvuoroa ja kertoi haluavansa olla niin kuin laupias samarialainen. Opettaja innostui Siirin puheenvuorosta ja niin koko luokka pohti pitkään, miten ja missä itse kukin voisi toimia laupiaana samarialaisena. Siiri viittasi jälleen innokkaasti: ”Opettaja. Mehän voimme auttaa vaikka menemällä Afrikkaan ja antamalla siellä tarvitseville omastamme.” Siirin luokkakavereista jotkut hörähtivät nauramaan: ”Kenen rahoilla sä muka Afrikkaan meet ja mitä sulla on sellaista, mistä olisi jollekin siellä mitään hyötyä?” Siiri sai juuri ja juuri hillittyä itsensä. Onneksi opettaja tuli apuun ja vaiensi kärkkäimmät vinoilijat: ”Jokaisella meillä on ainakin mahdollisuus näyttää välittämistä toinen toisillemme. Se ei muuten maksa mitään.”

Kotimatkalla Siiri oli synkissä mietteissä. Hänen mieltään askarrutti, olisiko hänellä Sharonille mitään annettavaa. Pelkkä välittäminen tuntui niin kovin vähäiseltä. Ajatuksissaan hän pysähtyi liikennevaloihin odottamaan valon vaihtumista. ”Hyvää päivää, Siiri”, hän kuuli silloin viereltään. Niin ajatuksissaan hän oli ollut, ettei ollut huomannut vanhaa miestä, joka myös seisoi valoissa. ”Pä… päivää”, Siiri vastasi hämmästyneenä. ”Eiköhän mennä yli, kun valo näyttää jo olevan vihreä”, mies sanoi. Ja niin he lähtivät vierekkäin ylittämään tietä. Kun he olivat päässeet kadun yli, mies nosti esiin kassin, jota hän oli kantanut toisessa kädessään. ”Kassissa olevat tavarat ovat vastaus moneen Sharonin tarpeeseen. Toivottavasti ymmärrät, että sinun tehtäväsi on toimittaa ne perille”, mies jutteli. ”Totta kai mä vien ne”, Siiri vastasi. ”Hienoa. Olen nähnyt sinussa aitoa välittämistä, joten luotan sinuun”, mies vielä jatkoi. Kun Siiri kääntyi kadulta pihatielle, hän tajusi miehen jälleen kadonneen.

Illansuussa läksyjenteon jälkeen Siirillä ja Severillä oli jälleen mahdollisuus olla kahdestaan. Yhtään aikailematta he siirtyivät Sharonin luo. Kaikesta näki, että Sharon oli jo heitä odottanutkin. Niinpä he istahtivat saman tien majan lattialle. Siiri otti kassin esiin ja kertoi Sharonille, että kassissa oli asioita joita Sharon tarvitsi. ”Tiedäksä mitä kassissa on?”, mutisi Severi Siirille suupielestään. ”En mä halunnut edes katsoa”, Siiri vastasi. ”Mistä sä sitten tiedät…”, Severi aloitti. Mutta Siirin napakka kopautus kyynärpäällä kylkeen vaiensi Severin tehokkaasti. ”Miksi te muuten haluatte auttaa mua?”, kysyi Sharon sisaruksilta. Hetken Siiri mietti ennen kuin vastasi: ”Oletko sä kuullut laupiaasta samarialaisesta?” ”Joo, kun mä vielä kävin kristillistä koulua. Muttei mulle silti ole kukaan koskaan ennen mitään halunnut antaa”, Sharon vastasi ja jatkoi: ”Kiitos joka tapauksessa tosi paljon.” Siiri oli tällä välin jo laittanut kätensä kassiin. Käsi osui johonkin, joka vaikutti ihan luistimelta. Mutta kun hän nosti sen esiin, olikin hänen kädessään puhdas ja kauniin sininen mekko. Sharon henkäisi haltioissaan: ”Uusi koulupuku.” Seuraavaksi Siirin käsi tapasi toisen luistimen, mutta pian hänen kädessään olivat kauniit lenkkikengät. Sharon istui nyt aivan mykkänä. Siiri kokeili, vieläkö kassista löytyisi jotain. Kyllä. Kassissa oli laatikko, joka muuttui Siirin käsissä isoksi ruskeaksi kirjekuoreksi. Sen sisältä maahan tipahti erilaisia paperilappuja, kirjeitä ja paperiarkkeja. Ennen kuin kukaan ennätti niitä tutkia, he kuulivat ulkoa ihmisten ääniä. ”Nähdään huomenna”, ennätti Siiri sanoa ja hetkessä he olivat jälleen kotona Severin sängyssä.

”Mahtavaa”, Siiri hihkui. ”Meidän täytyy huomenna päästä katsomaan, mitä noissa papereissa oli”, palautti veli Siirin maan pinnalle. Mutta mikään ei saanut Siiriä lannistettua. Hän vain tiesi, että Sharon oli varmasti saanut avun. ”Ja sehän nähdään huomenna”, hän ajatteli mielessään.

Jatkuu...

tiistai 9. joulukuuta 2008

Joulukalenterin 10. luukku

Aamulla Severi heräsi, kun Siiri kuiskutti hänen korvaansa. Siiri oli hiipinyt Severin luo. Talo tuntui muuten vielä täysin hiljaiselta. ”Saitko nukuttua?”, kysyi Siiri veljeltään. ”Mmm. Joo”, vastasi uninen Severi. ”Mä nukahdin illalla hyvin. Mutta heräsin varmaan jo tunti sitten”, Siiri selvitti. ”Paljon kello on?”, Severi kysyi. Siiri kurkkasi Severin seinällä olevaa kelloa ja mikäli hän pimeydessä näki oikein, se oli vasta vähän yli kuusi. Tämän kuultuaan Severi parahti: ”Mä haluun vielä nukkua.” ”Miten sä voit nukkua? Eikö sua jännitä mihin meitä tarvitaan?”, Siiri touhotti. ”Pitääköhän mun luopua jostain lahjatoiveesta? En mä ainakaan haluaisi luopua mp3:sesta, enkä luistimista…” Severi kuuli kuinka Siirin ääni loittoni jonnekin. Severi oli jälleen unessa. Tovin Siiri kuunteli raskasta hengitystä. Sitten hän kömpi Severin viereen ja veti peiton kulmaa päälleen. Eikä kulunut kovinkaan pitkään, kun Siirikin oli unten mailla.

Aamun pimeys oli jo vaihtumassa joulukuiseen päivän hämäryyteen, kun Saimi ryntäsi Severin huoneeseen. ”Miksi Siiri on täällä?”, Saimi vaati selitystä. Ennen kuin kumpikaan ennätti vastaamaan, Saimi tiedotti jo kovaan äänen asiasta isälle ja äidillekin. Eikä aikaakaan, kun isä ilmestyi ovelle. ”No mutta. Mistäs nyt oikein tulee?”, isä ihmetteli. ”Millaisiakohan salaisuuksia teillä onkaan?”, isä vielä jatkoi ja vinkkasi paikalle tulleelle äidille silmää. Siiri vilkaisi huolestuneen näköisenä Severiä. Severikin näytti miettiväiseltä. ”Ei kai vain isä tiedä jotakin?”, Siiri mietti. Onneksi isä ei kuitenkaan enää jatkanut aiheesta, vaan komensi koko konkkaronkan aamupalalle. Aamupäivä Siiriltä ja Severiltä meni Saimin kanssa leikkiessä. Siiriä tilanne kiukutti. ”Miksi mun täytyy olla lapsenvahtina, kun mulla olisi tärkeämpääkin tekemistä”, hän kiukutteli mielessään. Toisaalta päivä meni joutuisasti pelaillessa ja leikkiessä.

Isä, äiti ja Saimi olivat lähteneet valmistelemaan seurakunnan joulujuhlaa. Siiri ja Severi olivat menossa vasta myöhemmin juhlaan. Severi istui jo sängyllään valmiina seimen kuva kädessään. Kohta Siirikin ennätti paikalle. Molemmat sulkivat silmänsä ja syvääkin syvempi huokaus nousi sydämen pohjasta. Samassa sisarukset tunsivat auringon lämmittävän mukavasti. Hieman arkaillen he vilkuilivat ympärilleen. Sitten kuin sanattomasta käskystä molemmat lähtivät samanaikaisesti astelemaan kohti taloa, jota vanhus oli eilen osoittanut. Pari kanaa pyrähti juoksuun heidän edestään ja talon seinustalla varjossa lepäilevä koira nosti laiskasti päätään. Missään muualla ei näkynyt elonmerkkiäkään. Lähemmäksi päästyään he näkivät talon todellisen kunnon. Ihme että se pysyi edes pystyssä. Seinät olivat tehty pellistä, eikä ikkunoissa ollut laseja. Ovelle päästyään he huomasivat senkin olevan vain aukko seinässä. Varovasti Severi kurkisti taloon sisään. Siellä he näkivät suunnilleen ikäisensä tumman tytön lakaisevan oksakasaa muistuttavalla luudalla lattiaa. ”Kröhöm. Anteeksi”, Siiri sanoi hennolla äänellä. Siitä huolimatta tytöltä putosi luuta lattialle säikähdyksestä. ”Keitä te olette?, tyttö kysyi pelokkaasti. Siiri oli heti tilanteen tasalla: ”Ei hätää. Mä olen Siiri ja tuo on Severi. Mikä sun nimi on?” ”Sharon”, tyttö vastasi. ”Mun vanhemmat on pellolla töissä, jos teillä on heille asiaa.” Siiri vilkaisi Severiä ja Severi nyökkäsi Siirille. ”Ei kun me luullaan, että meillä on sulle asiaa.” Sharon näytti yllättyneeltä: ”Mulle. Mitä asiaa teillä voi mulle olla?” Siiri kertoi Sharonille, että he haluaisivat auttaa jotenkin Sharonia ja koko hänen perhettään. Tämän kuullessaan Sharonin tummat silmät kostuivat kyynelistä. ”Ette te voi mua auttaa”, hän nyyhkytti. ”Ei kukaan voi.” Silloin Siiri totesi napakasti: ”Älä sure. Kerro miksei kukaan voi auttaa, niin katsotaan mitä voidaan tehdä.” Sharon istahti lattialle ja pian sisarukset tekivät hänelle seuraa. Sharonilta kesti ainakin tunnin verran, kun hän kertoi elämästään ja etenkin vastoinkäymisistään Severille ja Siirille. Se mitä Sharon kertoi, sai Siirin ja Severinkin epäilemään, voisivatko he auttaa. Rohkeasti Siiri kuitenkin lupasi Sharonille, että he tekisivät kaikkensa auttaakseen. Sharon näytti todella onnelliselta, kun Siiri lupasi, että he Severin kanssa tulisivat huomenna takaisin.

Illalla Siiri ja Severi lauloivat sydämensä pohjasta: ”Luo köyhän niin kuin rikkahan saa joulu ihana.” Sharoniin verrattuna he kokivat olevansa todella rikkaita ja onnekkaita. Kun seurakunta yhtyi rukoukseen, pyysi Siiri Jumalalta apua, että he voisivat huomenna auttaa Sharonia.

Jatkuu...

Joulukalenterin 9. luukku

Lauantaiaamu oli jo valjennut, kun Siiri vihdoin viimein kömpi esiin huoneestaan. Heti herättyään hän oli muistellut Severin kertomusta. Illalla Siiri oli epäillyt Severin puheita ja edelleenkään Siiri ei ollut ihan varma siitä, mikä oli totta ja mikä tarua. ”Miten Severi oli päätynyt Venäjälle ja miten hän oli voinut muka keskustella sujuvasti venäläisen pojan kanssa? Entäpä voisiko olla totta, että tavarat olivat muuttuneet joksikin ihan muuksi?”, pohti Siiri. ”No siitä otetaan tänään selvää.” Illalla Siiri ja Severi olivat laatineet suunnitelman tätä päivää varten. Koko perheen oli tarkoitus lähteä jouluostoksille Jumboon. Sisarukset olivat kuitenkin päättäneet pyytää vanhemmiltaan, ettei heidän tarvitsisi lähteä. Ongelmana oli, että äiti saattaisi ehdottaa, että Saimi jäisi isompien sisarustensa hoitoon. Kun Siiri loikki rappuset alakertaan, hän yllätyksekseen näki vanhempiensa olevan jo eteisessä pukemassa päällysvaatteita päälleen. ”Huomenta. Onko varma, ettet ole lähdössä mukaan?”, äiti kysyi Siiriltä. ”Joo. Mä ajattelin jäädä tänään kotiin. Ei vaan huvita lähteä ostoksille”, Siiri vastasi. Äidillä oli pitkä lista ohjeita ja evästyksiä kotiin jääville lapsille. ”Joo, joo”, vastasivat Siiri ja Severi yhteen ääneen äidin puhetulvaan. Tyytyväisenä Siiri laittoi merkille, että Saimi seisoi jo ulkovaatteissaan ovella. ”Heippa. Yrittäkää pärjätä”, äiti vielä huolehti lähtiessään.

Kun ulko-ovi paukahti kiinni, Siiri määräsi Severin tarkastamaan, että auto varmasti häviää moottoritien suuntaan. Itse hän kävi kiireesti ottamassa pari voileipää ja maitolasillisen. Kohta Siiri oli jo takaisin yläkerrassa aamiainen mukanaan. Edellisenä iltana oli sovittu, että Siiri ja Severi lähtevät yhdessä katsomaan Alekseita. Siiriä jännitti aika tavalla. Toisaalta se, jos koko tarina olikin Severin keksimä ja toisaalta se että tapahtuisi niin kuin Severi väitti. ”Miltä se tuntuu?”, hän kysyi Severiltä. Severi mietti hetken ja vastasi: ”Ei se tunnu miltään. Humps ja perillä ollaan.” Varmuuden vuoksi Severi kävi vielä varmistamassa ikkunasta, että auto oli todellakin pois. Kun Siiri oli saanut aamupalansa syötyä, he istuivat Severin sängylle vierekkäin. Severi otti kuvan syliinsä. Yhdessä he sopivat, että Severi laskee kolmeen. ”Yksi, kaksi, kolme”, Severi laski ääneen. Siiri puristi silmänsä tiukasti kiinni ja yritti huokaista ainakin yhtä syvään kuin Severi…

Siiri ei uskaltanut avata silmiään. Hän vain kuulosteli ja haisteli. Äänien sekoitus tuntui syntyvän erilaisten eläinten, ehkä vuohien ja kanojen äänistä, ohikulkevien autojen hurinasta ja äänitorvien törähtelystä. Ja haju. Se oli sekoitus savun, pölyn, eläinten ja mausteisen ruuan tuoksua. Silloin Siiri tunsi, kuinka joku tönäisi hänen käsivarttaan. Sydän pamppaillen Siiri avasi silmänsä. ”Oho”, hän kuuli Severin sanovan. ”Tämä ei todellakaan taida olla venäjä. Tämä näyttäisi olevan… Siis ihan kuin tämä olisi… Meidän täytyy olla Afrikassa”, Severi päätteli. ”Mutta mikä tämä paikka on, missä me juuri nyt ollaan?”, Siiri kysyi hämillään. ”Hei. Tuolla on vuohia ja kanoja juoksee ympäriinsä”, Siiri huomasi. ”Tämä on varmaan afrikkalainen kylä.”

Siiri ja Severi nousivat maasta ja pyyhkivät pölyn vaatteistaan. Severi kiersi rakennuksen taakse Siiri perässään. Kulman ympäri päästyään he säpsähtivät. Maassa loikoili koira, jolta näytti puuttuvan yksi jalka. Ja kyykyssä koiraa rapsuttamassa oli tuo jo tutuksi tullut vanhus. Siirikin hänet tunnisti siitä huolimatta, että miehellä oli päällään vaalea paita ja päässään olkihattu. ”Päivää Siiri ja Severi”, mies tervehti noustessaan ylös. ”Ja tervetuloa Kampalaan, Ugandan pääkaupunkiin.” ”Mitä me täällä tehdään?”, kysyi Siiri hölmistyneenä. ”Toivottavasti pääsette jo huomenna tänne takaisin. Teitä tarvitaan kipeästi tuossa talossa”, mies osoitti edessään olevaa taloa. ”Mutta nyt teidän täytyy palata takaisin.”, mies sanoi ja yhtäkkiä hän oli jälleen kadonnut. ”Mieletöntä!”, Siiri sanoi. Ja samassa he huomasivat istuvansa jälleen Severin sängyllä.

Tänäkin iltana Siiri ja Severi tekivät suunnitelmat seuraavaa päivää varten. Nukkumaan käyminen tuntui mahdottomalta jännityksen takia. Mutta loppujen lopuksi iltarukouksen rukoiltuaan, molemmat nukahtivat levolliseen uneen tietoisina siitä, että huomenna heitä odottaisivat uudet seikkailut.

Jatkuu...

sunnuntai 7. joulukuuta 2008

Joulukalenterin 8. luukku

Perjantaiaamuna Siiri ja Severi istuivat samaan aikaan aamupalapöydässä. Severi oli uppoutunut Aku Ankkaansa, eikä huomannut, kuinka Siiri vilkuili häntä pöydän toiselta puolen. Siiriä harmitti, etteivät he olleet Severin kanssa kahdestaan. ”Miksi juuri tänään on isän kotityöpäivä”, Siiri ajatteli. Yleensä sekä hän, että Severi olivat innoissaan, kun isä oli kotona heidän lähtiessään kouluun. Siirin olisi tehnyt mieli töksäyttää Severille, että tämä kertoisi kuka tuo vanha mies oli ja missä se aarre on. Jostain syystä Siiristä vain tuntui, ettei asiasta ollut lupa puhua aikuisten kuullen. Vihdoinkin Severi vilkaisi kelloa ja ryntäsi saman tien pukemaan ulkovaatteita päälleen. ”Mennäänkö yhtä matkaa”, Siiri kysyi Severiltä. Severin kulmat nousivat hämmästyksestä. Useimmiten Siiri pyrki lähtemään eri aikaa kouluun, ettei heidän olisi tarvinnut kulkea yhdessä. Ihan kuin koko koulu ei olisi tiennyt heidän olevan sisaruksia. Mutta eipä Severillä ollut mitään Siirin ehdotusta vastaan. ”Mennään vaan”, hän mumisi vastaukseksi solmiessaan samalla kengännauhoja. Isäkin pani tyytyväisenä merkille, että lapset lähtivät tällä kertaa yhdessä koulutielle. Eipä isä Urpilainen tiennyt, että Siirillä oli tähän oikein hyvä syy. Oven paukahdettua Siirin ja Severin selän takana kiinni, Siiri ei enää pystynyt olemaan hiljaa. Hän antoi tulla täyslaidallisen hyökätessään kysymyksineen Severin kimppuun. ”Nyt kerrot heti mulle, kuka se sun ystäväsi on? Ja minkä aarteen sä olet löytänyt?” Ja kun Severi ei saanut suutaan riittävän nopeasti auki, jatkoi Siiri. ”Missä sä olet sen miehen tavannut? Mistä oikein on kyse? Kerro heti tai…”, Siiri latasi. Severi puhisi ja pihisi harmistuneena salaisuutensa paljastumisesta: ”Miksi sä olet vakoillut mua? Sulla ei ole mitään asiaa penkoa mun tyynyn ja patjan alta", Severi vastasi kipakasti sisarensa uteluihin. Sisarukset olivat unohtaneet kokonaan olevansa koulumatkalla ja heidän vauhtinsa oli hidastunut kinastelun takia. Yhtäkkiä kumpikin riitapukari hyppäsi säikähdyksestä ilmaan. ”Mitäs täällä riidellään jo heti aamutuimaan. Nyt riita poikki ja voita väliin”, kuului iloinen ääni heidän takaansa. Siiri ja Severi eivät olleet lainkaan huomanneet, kun Virtasen Juho oli hiipinyt heidän taakseen. Juho oli Siirin luokalla ja samalla hän oli Severin paras kaveri. Lisäksi Virtaset kävivät samassa seurakunnassa Urpilaisten kanssa. Severi oli valtavan onnellinen Juhon ilmestymisestä. Siiri puolestaan pettyi pahemman kerran. ”Muistakin, että asiaan palataan koulun jälkeen. Älä yritä pakoilla”, hän sähähti vielä Severille ja jäi laahustamaan poikien perässä kouluun.

Koulusta kotiin kävellessään Severi pohti, mitä hän uskaltaisi ja voisi Siirille kertoa. Ja Juhokin oli kovasti yrittänyt urkkia, mistä sisarukset olivat aamulla kinastelleet. Tuntui kurjalta, kun piti parhaalle kaverille vain inttää, ettei mistään. Kyllähän nyt jokainen tiesi, ettei se ollut vastaus eikä mikään. Toisinaan Severiä harmitti, kun samalla suunnalla asui niin vähän hänen kavereitaan. Tänään hänestä tuntui oikein hyvältä kävellä ihan itsekseen. Hiljaa mielessään Severi rukoili. Hän kertoi äänettömässä rukouksessa Jumalalle kaiken, mitä oli kokenut. Syvä rauha laskeutui Severin sydämeen. Ja samalla hän päätti kertoa Siirille kuvasta ja siitä mihin oli sen takia joutunut. Päätettyään asian, Severi vilkaisi tien toiselle puolelle. Siellä seisoi jälleen tuo vanhus. Severistä näytti kuin mies olisi hymyillyt leveästi nostaessaan hattuaan tervehdykseen. Severi tuskin ennätti nostaa kätensä vastatervehdykseen, kun hän huomasi miehen jälleen kadonneen. ”Merkillistä”, Severi ajatteli.

Kun Siiri vähän myöhemmin palasi koulusta kotiin, hän löysi eteisen lipaston päältä Severin jättämän lapun. ”Lähdin Juhon luo pelaamaan shakkia. Älä hätäile, kerron kyllä kaiken.”, oli Severi kirjoittanut. Siiriä suututti, mutta harjoitellessaan pianoläksyjään hän unohti hetkeksi asian. Severin palattua kotiin, ei heillä kuitenkaan ollut tilaisuutta jutella salaisuudestaan. Illalla nukkumaan mennessä Siiri kysyi äidiltä, voisivatko hän ja Severi vielä vähän aikaa tehdä joulusuunnitelmia. Äiti ilahtui valtavasti, kun sotakirves oli ainakin toistaiseksi haudattu sisarusten välillä. Niinpä hän heltyi lupaamaan tunnin lisäaikaa. Saimikin olisi halunnut mukaan. Onneksi äidin mielestä viisivuotiaiden oli mentävä nukkumaan. Severi ja Siiri huokaisivat helpotuksesta. Pian sisarukset istuivat Severin sängyllä ja Severi aloitti kertomuksensa siitä, mitä hänelle oli viimeisten kahdeksan päivän aikana tapahtunut.

Jatkuu...

joulukalenterin 7. luukku

Torstai oli yhtä harmaa ja sateinen, kuin koko joulukuu oli ollut. Onneksi Severin koulu alkoi vasta yhdeksältä. Niin väsynyt hän oli eilisen itsenäisyyspäivän takia. Tai oikeastaan sen takia, että edellisenä yönä unet olivat jääneet vähiin. Aleksein luota palattuaan, Severi ei ollut ennättänyt nukkua oikeastaan lainkaan. Ja koska eilinen päivä oli kaikilla vapaa, oli Urpilaisen perhe puuhannut yhdessä kaikenlaista kivaa. He olivat käyneet katsomassa, kuinka partiolaiset nostivat aamulla lipun salkoon ja kuinka sankarihautausmaalle oli laskettu muistoseppeleet. Iltapäivä meni pelatessa isän, Siirin ja Saimin kanssa pelejä ja sitten vielä mummo ja pappa olivat tulleet kylään illaksi. Kaiken tämän puuhan jälkeen Severistä tuntui, kuin Aleksein tapaamisesta olisi ollut jo vaikka kuinka pitkä aika. Hetken hän jo epäili nähneensä unta, mutta kun äiti oli kuumeisesti etsinyt lihapullalaatikkoa jääkaapista, oli Severi ymmärtänyt kaiken olevan sittenkin totta. Miten kaikki oli tapahtunut? Miten se kaikki, mitä hän oli viimeisten päivien aikana kokenut, oli mahdollista? Sitä ei Severi voinut käsittää, muttei se häntä tänä aamuna pahemmin vaivannut. Niin hyvältä hänestä vieläkin tuntui Aleksein valtava ilo ja etenkin se, että hän oli pystynyt olemaan epäitsekäs. Severi oli jo lähtemäisillään kouluun, kun hän vielä päätti tarkistaa olivatko joulupukin kirje ja tuo merkillinen kuva tallella tyynyn alla. Siellä ne olivat. Severi avasi kirjeen tarkistaakseen toivomuslistansa. Yllätyksekseen Severi huomasi kahden ensimmäisen lahjatoiveen kadonneen kirjeestä. Niiden kohdalla oli vain puhdas valkoinen alue. ”Niinpä tietenkin”, Severi totesi mielessään. Hetken Severiä hieman harmitti, mutta silloin hänen mieleensä palasi Aleksei. Aleksein miettiminen sai harmin katoamaan Severin mielestä. Tyytyväisenä ja iloisin mielin Severi lähti kouluun.

Siirin koulupäivä oli mennyt oikein hyvin. Torstait olivat Siirin mielestä parhaita koulupäiviä. Erityisen kivaa torstaisin oli musiikintunnit. Siiri piti laulamisesta ja rumpujen soitosta. Tänään oli harjoiteltu peräti kaksi tuntia joulujuhlaa varten. Siiri soitti rumpuja kahdessa laulussa. Yhdessä laulussa hän lauloi soolo-osuuden ja muissa lauluissa hän oli mukana kuorossa. Harjoituksissa oli ollut todella kivaa. Ei edes matikan tunti pystynyt pilaamaan Siirin hyvää tuulta. Ja parasta torstaissa oli, että koulu loppui jo yhdeltä. Tyytyväinen mieli sai Siirin jalat liikkumaan nopeasti ja kotimatka tuntui taittuvan hetkessä.

Siirin päästyä jo melkein kotipihaan, hän huomasi jalkakäytävällä seisovan vanhan ja kumaraisen miehen. Miehen olemuksessa oli jotain sellaista, mikä sai Siirin kiinnostuksen heräämään. Mies seisoi paikoillaan käsiään selän takana pitäen. Miehellä oli yllään tumman harmaa ja jotenkin vanhanaikaiselta näyttävä takki. Jaloissaan hänellä oli mustavalkeat kiiltävät kengät. Päässään hänellä oli takin värinen lierihattu. Siiristä mies näytti valtavan arvokkaalta tämän vanhuudesta ja kumaraan painuneesta selästä huolimatta. Tullessaan miehen kohdalle Siiri vaistomaisesti pysähtyi. Hetken miehen kasvoja katsottuaan Siiri huomasi tervehtivänsä miestä niin kohteliaasti, ettei hän oikeastaan edes tiennyt osaavansa olla niin kohtelias. Siiri jopa niiata niksautti. Niin hän oli nähnyt televisiossa nuorten naisten tekevän kohdatessaan arvokkaita ihmisiä. ”Hyvää päivää, Siiri sanoi niiatessaan. ”Päivää Siiri”, vastasi mies hänelle. Siiri hämmästyi, mistä mies tiesi hänen nimensä. Silloin mies jatkoi: ”Olen Severin ystävä. Siksi tiedän, kuka olet.” Kun Siiri ei vieläkään saanut sanaa suustaan, jatkoi mies puhettaan: ”Severi ei ole tainnut minusta kertoa. Nyt on kuitenkin sinunkin aika saada tietää aarteesta, jonka Severi on löytänyt.” ”Aarteesta”, oli ainoa sana, jonka Siiri sai suustaan. ”Aivan. Aarteesta. Severi on kokenut kaikenlaista, joten odota vähän. Huomenna voit pyytää Severiä näyttämään, mitä hän on löytänyt.” Tämän sanottuaan mies hävisi. Siiri katsoi ympärilleen, mutta missään ei miestä enää näkynyt.

”No tämä selittää Severin oudon käyttäytymisen”, ajatteli Siiri. Voi kuinka hänen olisi tehnyt mieli jo tänään pakottaa Severi kertomaan miehestä ja aarteesta. Mutta jotain sellaista tuon miehen sanoissa oli, että Siiri ymmärsi totella. Illalla Siiri kääntyili pitkään sängyssään saamatta unta. Vihdoin nukahdettuaan hän uneksi valtavasti arkusta, joka oli täynnä satumaisia aarteita.

Jatkuu...

perjantai 5. joulukuuta 2008

Joulukalenterin 6. luukku

Severistä tuntui, kuin hän olisi juuri vasta nukahtanut ja nyt jo kännykkä herätti hänet. Salamana Severi nappasi kännykän tyynyn alta käteensä ja mykisti herätyksen. Hetken Severi kuulosteli jännittyneenä, heräsikö kukaan muu. Mitään ääntä ei kuulunut, joten hiirenhiljaa Severi nousi ylös, keräsi vaatteensa lattialta, puki ja hiipi keittiöön. Varovasti hän raotti jääkaapin ovea ja nappasi sieltä lihapullapaketin ja pari pillimehua. Severi hiipi portaat ylös takaisin omaan huoneeseensa. Hän tarkasti, että ovi oli varmasti kiinni ennen kuin uskalsi sytyttää taskulamppunsa. Vielä hetken Severi kuunteli yöllisen talon ääniä. Kun Severi oli varma, ettei kukaan ollut hereillä, hän otti lahjakassin, eväät ja taskulampun syliinsä ja kurkotti seimen kuvan tyynynsä alta. Severi sulki silmänsä ja huokaisi syvään…

Kun Severi avasi silmänsä jälkeen, oli syvä pimeys hänen ympärillään. Ulkoa kuului vaimeasti öisen kaupungin ääniä. Severistä kuulosti, kuin pienet jalat olisivat rapsahdelleet lattiaan. ”Rottia”, Severi henkäisi kauhuissaan. Hän nappasi sylistään taskulampun. Hapuiltuaan hetken lampun katkaisijaa, kapea valokiila halkoi pimeyttä. Severi pyyhkäisi valokiilalla huoneen lattiaa ja yhtäkkiä hän näki kiiluvan silmäparin. Severin kädet alkoivat täristä kauhusta. Juuri kun hän oli ryntäämäisillään ylös ja karkuun, hän kuuli Aleksein äänen: ”Ei hätää, se on Misha.” ”Mikä Misha? Mikä se on?, Severi miltei huusi. ”Odotas hetki, niin mä näytän”, vastasi Aleksei. ”Käännäs valoa vähän tännepäin.” Severi teki työtä käskettyä. Valo paljasti, kuinka Aleksei kaivoi rikkinäisen toppatakkinsa taskusta jotakin ja asetti sen kämmenelleen. Hän laski kämmenensä lattianrajaan ja naksautteli kielellään kitalakeaan. Kohta ilmestyi valokiilaan pieni kiiltäväkarvainen hiiri. Varovasti se läheni muutama askel kerrallaan Aleksein kättä. Pian se syöksähti aivan Aleksein käden viereen ja nosti etujalkansa hänen kämmenelleen. Siinä tuo pieni hiiri seisoi takajaloillaan Aleksein kämmensyrjää vasten ja syödä rouskutti jotain. Lumoutuneena Severi katsoi tätä kummallista näytöstä. Aikansa syötyään hiiri pyörähti ympäri ja viiletti huoneen poikki ja oviaukosta pimeyteen. ”Mitä sä sille annoit?, Severi kysyi. ”No mulla on ollut tapana, että mä pistän sivuun joka päivä siitä, mitä saan syötäväksi. Misha ei tarvitse paljon, mutta kun sekin taitaa olla orpo”, Aleksei vastasi Severin kysymykseen ja jatkoi: ”Mulla kesti jokunen yö, ennen kuin Misha oppi luottamaan muhun.” Samassa Severi muisti lihapullat ja mehut. ”Sulla on varmaan nälkä?”, Severi tokaisi. Niinpä hän ojensi Alekseille mukanaan tuomansa eväät. Muutamaan toviin, ei vaihdettu sanaakaan

Kun Aleksei oli syönyt eväät, olivat pojat vielä hetken hiljaa. Severi mietti kuumeisesti, mitä hän voisi kertoa Alekseille mukanaan tuomista lahjoista. Loppujen lopuksi Severi tyytyi sanomaan, että hänellä on pari lahjaa. Severi nosti kassin viereensä ja tarttui kassissa olevaan pelikoneeseen. ”Tässä olisi tällainen”, hän sanoi. Kun Severin käsi nousi kassista esiin, kädessä olikin kirjekuori. Aleksei otti kuoren ja katsoi ihmetellen hölmistynyttä Severiä. Eikä Severi osannut muuta tehdä, kuin äkkiä ottaa Legolaatikon kassista. Mutta kun laatikon piti tulla esiin, niin Severin kädessä olivatkin takki ja farkut. Aleksei nappasi ne välittömästi ja saman tien olivat takki ja farkut Aleksein päällä. Vanhat rikkinäiset vaatteensa hän oli heittänyt huoneen seinustalle. Severi ei ymmärtänyt, mitä oli tapahtunut, eikä osannut sanoa sanaakaan. Aleksei nappasi taskulampun häneltä ja avasi kirjekuoren lampun valossa. ”Vau”, Aleksei henkäisi. ”Täällä on junalippu, rahaa ja mummon osoite. Mistä sä nää sait?” Severi ei osannut kuin änkyttää jotakin epämääräistä. Mutta ei sillä ollut väliä, koska Aleksei hyppi villisti tasajalkaa ja nauroi kovaan ääneen. ”Huomenna lähden Anapaan mummon luo”, Aleksei riemuitsi. Pian Aleksei oli Severin kaulassa ja nauru sekoittui kyyneliin hänen toistaessaan kiitoksiaan. ”Tämä on todellinen Jumalan ihme”, Aleksei sanoi. ”Niin todellakin on”, Severi vastasi. Hetken toisiaan halattuaan pojat hyvästelivät toisensa. Molempien silmät olivat kyynelissä. ”Ehkä me vielä tavataan”, sanoi Aleksei. ”Toivottavasti”, Severi vastasi, muttei Aleksei sitä enää tainnut kuulla. Severi nimittäin istui omassa sängyssään ja valtava riemu täytti hänen sydämensä. ”Näinkö hyvältä tuntuu, kun on epäitsekäs”, Severi tuumi. ”Tuleepa tästä ikimuistoinen itsenäisyyspäivä.” Ennen nukahtamistaan Severin oli helppo lausua kiitosrukous Jumalalle.”

Jatkuu...

Joulukalenterin 5. luukku

Aamulla kouluun kävellessään Severi huomasi edellisen illan levollisuuden haihtuvan. Tuntui kuin jokaisella askeleella pieni ääni Severin sisällä olisi toistellut kysymystä miten. Miten hän todellakaan voisi järjestää Aleksein asiat? Tarvitaan Aleksein isoäidin osoite tai puhelinnumero. ”Entä mistä rahat junalippuun?”, tuskaili Severi. Samassa hän tajusi myös, ettei edes tiennyt, kelpaavatko eurot maksuvälineinä Venäjällä. Kysymyksiä ja taas kysymyksiä, mutta niin kovin vähän on niihin vastauksia. Severin rintaa puristi ja epäuskon hiipiessä mielen sopukoihin, häntä alkoi suututtaa. ”Typerä kuva. Miksi mä menin sen ottamaan?”, kiukutteli Severi mielessään.

Koulupäivä meni kuin unessa. Onneksi päivä oli helppo ja kaikesta huolimatta Severi oli muistanut ja ennättänyt tehdä läksynsä. Ainoastaan ruokavälitunnilla Severi joutui vähän selittelemään, miksei makaronilaatikko maistunut. Normaalisti hän olisi syönyt sitä vähintään pari annosta. Eihän hän voinut kavereille kertoa todellista syytä ruokahaluttomuuteen. Ruoka ei vain maistunut osittain siksi, että Severi ajatteli nälkäistä Alekseita ja osittain siksi, ettei Severillä ollut vieläkään kunnon suunnitelmaa Aleksein pelastamiseksi pulasta.

Kotiin palatessaan Severi roikutti alakuloisena päätään, eikä huomannut kuin aivan viime hetkellä väistää vastaan kävelevää miestä. ”Anteeksi”, Severi sopersi. Silloin hän huomasi, ettei vastaantulija ollut kuka tahansa. Siinä oli hänen tämän hetken huoliensa aiheuttaja. Tuo salaperäinen, vanha ja kumara mies ilmestyi jälleen. ”Mitä mä voin tehdä?”, kysyi Severi itku kurkussaan. ”Minäpä kerron. Voinko kävellä kanssasi?”, mies kysyi. ”Kai se käy. Joo on se okei”, Severi vastasi miehelle. Hetken Severi ja mies kävelivät hiljaisuuden vallitessa. Severiä jännitti, muttei hän uskaltanut mieheltä mitään kysyäkään. Lopulta mies katkaisi hiljaisuuden ja alkoi puhua hiljaisella ja rauhallisella äänellä. ”Tiedän Severi, että ajattelet, ettet voi auttaa Alekseita. Luulet, ettei sinulla ole mitään sellaista, mistä olisi hyötyä. Mutta se ei pidä paikkansa. Riittää, kun on tahtoa auttaa toista. Sitä sanotaan epäitsekkyydeksi. Oletko valmis luopumaan jostakin omastasi, jos voisit sillä auttaa uutta ystävääsi?” Hetken Severi puri huultaan ja hänen mielessään myllersi. Sitten hieman vielä epävarman oloisena ja katse maahan luotuna Severi nyökkäsi äänettömästi. Mies pysähtyi. Silloin vasta Severi huomasi miehen kädessä ruskean paperikassin. Mies laski kassin kadulle ja kumartui ottamaan sieltä jotakin. Severin hengitys melkein pysähtyi, kun hän näki mitä mies otti kassista. Ensin kassista tuli upouusi PlayStation ja heti sen jälkeen valtavan hieno Lego Ferrari. Nehän olivat kaksi ensimmäistä toivetta Severin kirjeestä joulupukille. Mies laittoi tavarat takaisin kassiin ja ojensi sitten kassin Severille. Sitten mies katsoi Severiä syvälle silmiin ja sanoi: ”Anna nämä Alekseille.” Severin silmät sumenivat. ”Ei tämä voi olla totta. Minähän nämä olisin halunnut”, ajatteli Severi. ”Ja mitä ihmeen hyötyä näistä on Alekseille. Ei hän Lego Ferrarilla voi ajaa mummonsa luo, eikä pleikkarilla löydä tätä.” Kun hän aikoi sanoa asiasta miehelle, hän muisti äsken tekemänsä lupauksen luopua omastaan. Sitä paitsi mies oli jälleen hävinnyt. Severi seisoi täysin yksinään jalkakäytävällä. Vain kassi todisti tuosta salaperäisestä miehestä. Ja jos naakat olisivat osanneet puhua, niin pari niistä olisi voinut todistaa, mitä sateesta märällä jalkakäytävällä oli hetki sitten tapahtunut. Kassia tiukasti sylissään puristaen Severi juoksi lopun kotimatkastaan. Siiri oli jo kotona. Severi joutui pohtimaan, miten hän onnistuisi kuljettamaan sateesta kastuneen kassin Siirin ohi huoneeseensa. Onneksi isosisko oli keskittynyt katsomaan telkkaria. Nopeasti Severi sujahti Siirin ohi yläkertaan. Huoneessaan hän piilotti kassin tavaroineen komeroonsa vaatepinon alle. ”Toivottavasti äidille ei tänään tule siivousvimma”, Severi pohti.

Läksykirjoja repusta ottaessaan Severi tajusi, ettei hän millään ennättäisi, eikä voisi livahtaa Aleksein luo. Äidillä on englannintunti ja hänen vuoronsa oli olla Saimin seurana. Valtavan syyllinen olo valtasi Severin. Äkkiä hän otti kuvan tyynynsä alta, painoi sen suutaan vasten ja kuiskasi kuuluvasti: ”Aleksei. Hei Aleksei. Anna anteeksi. Voin tulla vasta yöllä. Mutta tulen varmasti.” Vähän hiljaisemmalla äänellä Severi kuiskasi: ”Ja sinä pääset mummosi luo”.

Jatkuu...