keskiviikko 28. helmikuuta 2007

Haihtuvia ajatuksiako?

Helmikuun aikana olen saanut jo lukuisia valtavan hyviä ajatuksia blogiani varten. Ongelmaksi on muodostunut vain se, etten ole ennättänyt enkä jaksanut niitä työstää tekstiksi. Ja nyt kun priorisoin blogin kirjoittamisen riittävän tärkeäksi työksi, niin nuo hyvät ajatukset ovat jo haihtuneet.

Jos oikein muistan, niin jotakin ajattelin kirjoittaa aitoudesta ja avoimuudesta. Siihen sain ajatuksen ollessani lenkillä paukkupakkasilla "hiihtomaski" kasvoillani. Oli valtavan hauskaa ja mielenkiintoista seurata ihmisten reaktioita heidät kohdatessani. Iso (190/115) mies musta kasvot peittävä "kommandopipo" päässään herätti huomiota. Taisi ohitse ajanut poliisikin hiljentää kohdalla.

Toinen aihe, joka mielessäni on pyörinyt, liittyy Etelä-Karjalaan ja Lappeenrantaan. Tuo entinen kotikaupunkini näyttelee edelleen niin suurta roolia muistoissani, että siitä on jotakin vielä kirjoitettava.

Kolmantena jo osin haihtuneena aiheena oli Myllypuro. Helsingin paras lähiö, Itä-Helsingin helmi ja Suomen venäläisin "paikkakunta". Minun muistoissani se on vähintään tuhat kertaa mainettaan parempi paikka. Tilasin joulun alla Myllypuron historiikin. Oli ilo lukea muistelmia lapsuudesta 70-luvun Myllypurossa. Varsinkin, kun kirjoittajana oli Petteri Raito, luokkatoverini Myllypuron kansakoulun musiikkiluokalta 72-76. Myllypuro on edukseen myös nettisivuilla.

Neljäs aihe on jo sitten enemmän teologinen. "Tulee näet aika, jolloin ihmiset eivät siedä kuulla tervettä oppia vaan haalivat itselleen halunsa mukaisia opettajia kuullakseen sitä mitä kulloinkin mieli tekee. He tukkivat korvansa totuudelta ja kääntyvät kuuntelemaan taruja. Mutta pysy sinä järkevänä kaikissa tilanteissa, kestä vaivat, julista evankeliumia ja hoida virkasi tehtävät." (2. Tim. 4: 3-5.) Toivottavasti en itse ole sairastunut korvasyyhyyn, kun sitä niin paljon havaitsen ympärilläni!

Viides aihe liittyy yhteen lukuisista meneillään olevista projekteistani. Olen saanut kerätyksi isäni, isovanhempieni ja Viinikkalan suvun vaiheista muutamia tunteja talteen isäni kertomana. Projekti on vielä kesken. Nyt ollaan tultu 1800-luvun lopusta jo sotavuosien ohi ja olemme isäni nuoruusvuosissa 1950-luvulla. On ollut valtavan antoisaa kuunnella isäni tarinointia.

Ja kai niitä oli joitakin muitakin aiheita. Mutta jospa näistä lupaamistanikin saisin jotakin syntymään maaliskuun aikana. Vaikka blogini on päivittynyt hitaasti, olen toki kirjoitellut muuta koko ajan. Voit käydä lukemassa Kirkon tiedotuskeskuksen sivuilta Pisara -ohjelman käsikirjoituksen. Ohjelma tuli ulos 2.2.2007. Oli ihan onnistunut omasta mielestänikin ja sain ihan kivasti palautetta ohjelmasta. Itselleni oli yllättävän iso asia kuulla Pentti Siimeksen lukevan tekemääni tekstiä. Myös Kirkon tiedotuskeskuksen toimittaja Kristiina Hannula antoi hyviä eväitä tekstini lopulliseen muotoon ja hän oli kuvittanut ohjelman erittäin onnistuneesti. Seuraava käsikirjoittamani Pisara tulee YLEn TV 1:ltä perjantaina 30.3. klo 18.35 ja uusintana maanantaina 2.4. klo 15.55.

sunnuntai 4. helmikuuta 2007

Joka apua saa, sitä joskus tajuu myös antaa...

Kirjoitukseni Nurmijärven Uutisten Toivoa torstaihin palstalla keskiviikkona 31.1.2007.

Suomalaisuudesta ja meille ominaisista käyttäytymismalleista on olemassa monenlaisia uskomuksia. Näiden stereotypioiden totuudenmukaisuutta on vaikea arvioida. Kun saamme itse kertoa millaisia olemme, ovat käsityksemme itsestämme huomattavasti helpompi hyväksyä. Kun taas kuulemme totuuden itsestämme muilta, on sitä paljon vaikeampi sulattaa. Varsinkin, kun totuuden kertojina ovat rakkaat naapurimme tai sukulaiskansamme. Monet mielikuvat meistä suomalaisista perustuvat menneiden vuosikymmenten aikana syntyneeseen käsitykseen itsestämme ja muiden käsitykseen meistä. Rehellisyys, ahkeruus, sisukkuus ja luotettavuus tuntuvat oikeilta ja hyviltä. Mutta entäpä alkoholin liika käyttö, puukkohippa humalassa, jurottaminen, kateus, puhumattomuus? Ei niin mairittelevaa kuultavaa itsestämme. Yksi ominaisuutemme lienee myös se, ettemme tarvitse apua muilta.

Moni asia olisi elämässäni sujunut paljon kivuttomammin, jos olisin osannut pyytää ja vastaanottaa apua. Vasta selkä seinää vasten tai kuilun partaalla, olemme tarpeeksi nöyriä ottamaan vastaan meille tarjottavan avun. Jotkut eivät silloinkaan. Ylpeyden ja väärän itsekkyyden kierre syntyy, kun emme ole tottuneet ottamaan apua vastaan, niin emme sitä myös osaa antaakaan. Elämäni yksi suurimpia löytöjä on ollut oppia avun tarvitsijaksi. Miten vapauttavaa onkaan ollut todeta, ettei minun tarvitse selvitä yksin. Rinnallani on läheisiä, jotka ovat halukkaita tarjoamaan apuaan. Ja mikä parasta, olen oppinut tuntemaan Jumalan isänä, jolla on aina aikaa. Hän on valmis auttamaan minua. Jumalan läsnäolossa elämässäni on turva, lohtu, suoja, varjelus ja apu kaikissa elämäni tilanteissa, niin hyvinä, kuin hädänkin hetkinä.

"Minä luotan sinun armoosi, saan iloita sinun avustasi. Minä laulan kiitosta Herralle, hän pitää minusta huolen." (Ps. 13: 6)