torstai 17. elokuuta 2006

Terve itsetunto

Kirjoitukseni Nurmijärven Uutisissa torstaina 28.9.2006.

Kun koulut alkoivat elokuussa, perheessämme käytiin keskustelua yläkouluikäisen itsetunnosta. Alakoulussa auktoriteetit vielä määrittivät tiettyjä asioita, joita sitten kaikki yhdessä toteuttivat. Yksi näistä oli kypärän käyttäminen pyöräillessä. Alakoululaisen mielestä oli täysin oikein ja fiksua käyttää kypärää. Tietenkin hyvä kannustin oli se, ettei ilman kypärää olisi kouluun saanut kulkea pyörällä. Toinen kannustin oli se, että lain mukaan kypärää on käytettävä. Yläkoulun ”henkeen” taas näyttää kuuluvan vapaus laista ja yhdessä sovituista käytännöistä. Siitäkin huolimatta, että lain noudattamisella ja yhteisillä pelisäännöillä voitaisiin säästyä vakavilta loukkaantumisilta. Parin ensimmäisen koulupäivän jälkeen kypärät olivat piiloutuneet, unohtuneet tai hävinneet. Ja jos kodin sopimukset olivat ristiriidassa koulun hengen kanssa, oli pyöräkyyti vaihtunut apostolin kyytiin. Onneksi on olemassa pieni, ehkä promilleissa ilmoitettava joukko nuoria, joiden itsetunto on kohdallaan. Yleiseen ilmapiirin, hengen tai asenteiden ei anneta voittaa järjen käyttöä. Minulle toivoa edustavat ne yläkoululaiset, jotka pilkan tai jopa kiusatuksi tulemisen uhallakin uskaltavat noudattaa omaa vakaumustaan. Nostan hattuani näille nuorille, joilla on terve itsetunto.

Esimerkkini koulumaailmasta kuvastaa koko yhteiskuntaamme. Yleisen hengen, ilmapiirin ja asenteiden voima on niin voimakas, että olemme valmiit myymään omat periaatteemme, tapamme, moraalimme, uskomme ja hyveemme. Puhumme mielellämme suvaitsevaisuudesta. Olemmeko muuttuneet ylenpalttisessa suvaitsevaisuudessamme itse asiassa suvaitsemattomiksi tuomitessamme ne, joilla on vielä tarpeeksi itsetuntoa elääkseen oman vakaumuksensa mukaisesti? ”Puhe rististä on hulluutta niiden mielestä, jotka joutuvat kadotukseen, mutta meille, jotka pelastumme, se on Jumalan voima.” (1. Kor. 1:18) Toivoni on tässä ”hulluudessa” ja siinä, että edelleen uskon Jumalaan luojana, Kristukseen syntiemme sovittajana ja Pyhään Henkeen meille annettuna voimana. Uskoni on antanut minulle myös terveen itsetunnon ja rohkeuden elää vakaumukseni mukaan.

keskiviikko 16. elokuuta 2006

Drazen Petrovic in memoriam

Tämän kesäloman yksi tunteikkaimmista hetkistä osui tälle päivälle. Television kanavilla surffaillessani ESPN Europe yllätti esittämällä jälleen kerran Barcelonan olympialaisten koripallofinaalin USA - Kroatia. Koska olimme vuonna 1992 Barcelonan olympialaisten aikana Floridassa ja majoituimme asunnossa, jossa ei ollut televisiota, en ottelua silloin nähnyt livenä. Toki pääsimme nauttimaan USA:n Dream Team -joukkueen saamasta kohusta USA:n vierailullamme. Minäkin innostuin keräämään McDonald'sin keräilymukeja. ESPN on klassikko-ottelua toki aikaisemminkin näyttänyt, mutta vasta tänään katsoin sen ensimmäistä kertaa kokonaan. Lopputuloksen tiesin ja myös sen, miten ottelu pääpiirteissään eteni. Tästä huolimatta ottelun seuraaminen sai kämmeneni hikoilemaan. Mistä se johtui? Toki oli hienoa bongata katsomosta Jack Nicholson, Arnold Swarzenegger, prinssi Albert ja monia muita julkkiksia. Oma hohtonsa oli nähdä Charles Barkley, Larry Bird, Clyde Drexler, Patrick Ewing, Magic Johnson, Michael Jordan, Christian Laettner, Karl Malone, Chris Mullin, Scottie Pippen, David Robinson ja John Stockton näyttämässä taitonsa. Kämmeneni hikosivat seuratessani, kuinka Kroatian taisteli suurella sydämellä ja asenteella ylivoimaista vastustajaansa vastaan. Erityisesti seurasin, miten vuosien ajan suosikkeinani olleiden Tony Kukocin, Stojko Vrankovicin, Dino Radjan ja Drazen Petrovicin peli sujui. Heistä Tony Kukocin ura on jatkunut todella pitkään. Hän pelasi vielä viime kaudella menestyksekkäästi NBAssa Milwaukee Bucks -joukkueessa. Harmi, että Jugoslavia oli tuolloin jo hajonnut, eikä Kroatian joukkueessa pelannut mielestäni paras kaksikko kautta aikojen; jakamattoman Jugoslavian maajoukkueessa loistaneet Drazen Petrovic ja Vlade Divac.
On tunnustettava, että nähdessäni pelin aikana Drazen Petrovicin kasvojen leviävän poikamaiseen hymyyn, kyynel tuli silmäkulmaani. Tuntui vain niin pahalta seurata ja katsoa, kuinka elämänsä kunnossa oleva nuori mies ja urheilija laittoi kaikkensa likoon kentällä ja vajaan vuoden päästä hänen aikansa tuli täyteen. Muistan täysin reaktioni ja tunteeni, kun kesäkuussa 1993 ruokapöydän ääressä Hesaria lukiessani koin yhden elämäni koskettavimmista hetkistä. Uutinen, kuinka urheilijoista suurin esikuvani Drazen Petrovic oli menehtynyt auto-onnettomuudessa Saksassa, pysäytti minut totaalisesti. En voinut uskoa enkä hyväksyä asiaa todeksi ja mieleni oli parin päivän ajan täysin turta. Edellisenä päivänä hän vielä oli loistanut Puolassa pelatun turnauksen viimeisessä ottelussa Sloveniaa vastaan. Miksi ihminen, jolla olisi ollut vielä niin paljon annettavaa, koettavaa ja elettävää otettiin pois?
Vieläkin miellessäni voin nähdä, kun näin ensimmäistä kertaa nuoren Petrovicin pelaavan Cibona Zagrebin joukkueessa. Kiharat tummat hiukset, kielen pyöriminen miltei aina avoimena olleessa suussa, tummat silmät ja koko olemus kuvasivat täydellistä keskittymistä peliin. Jotain niin maagista hänessä oli, että suhteemme alkoi siitä hetkestä. Ikäeromme oli yksi vuosi, yksi kuukausi ja yksi päivä. Petrovicin kuolemaan asti, odotin hetkeä jolloin tapaisimme ja saisin pelata koripalloa esikuvani kanssa. Sitä hetkeä ei tullut. Muistoissani Drazen Petrovic on edelleen paras eurooppalainen pelaaja kautta aikojen. Hänellä on paikka sydämessäni, niin kuin ystävällä, joka ennätti perille ennen minua.
Petrovicin kuolemaan liittyy mielenkiintoinen yksityiskohta. Hänen kroatialainen henkilöllisyystodistuksensa oli myönnetty 7.6.1983 ja sen voimassaoloaika oli kymmenen vuotta. Drazen Petrovic kuoli 7.6.1993, samana päivänä kun hänen henkilöllisyystodistuksensa voimassaolo päättyi.
Drazen on poissa ja minä elän. Terveyttäkin minulla on vielä niin paljon, että voin pelata koripalloakin. Enää en voi haaveilla pelaamisesta Drazen Petrovicin kanssa. Mutta mielelläni pelaisin koripalloa, jos vain löytäisin sopivan ikämiesjoukkueen, joka kelpuuttaisi minut riveihinsä. Mutta koska elämässäni on usko, perhe ja kutsumus, niin koripallo tulee vasta seuraavana. Mutta eihän sitä koskaan tiedä...

keskiviikko 2. elokuuta 2006

Vielä on kesää jäljellä...

Kesää on kulunut kuin siivillä. Ja näin lomalaisen kannalta kesähän on ollut aivan mahtava. Pihanurmikkomme ja suomalaisten viljelijöiden kannalta kesä on ollut kaiketi miltei katastrofaalinen. Olemme viettäneet perheenä ikimuistoisia hetkiä tämän kesän matkoillamme.
Alkukesän lapinmatkamme Oulun ja Tornionjokilaakson kautta Ylläkselle oli kaikin tavoin menestys. Samoin konferenssiviikko Keuruulla oli oikein onnistunut. Itse olin vain jotenkin allapäin, johtuen ehkäpä tehtävästäni. Kansliapäällikkönä joutuu moneen mukaan ja on toisinaan erittäin vaikea muistaa olevansa marginaalisten asioiden kanssa tekemisissä. Valtaosa juhlayleisöstä ja talkoolaisista on vuosi vuoden jälkeen tyytyväisiä ja liikkeellä oikealla asenteella. Valitettavasti mukaan mahtuu aina niitä, joiden asenne, motiivit ja odotukset eivät ole kohdallaan. Tällöin olemme tilanteessa, jolloin törmäyksiä tulee.
Seurakuntamme kesäleiri oli erittäin onnistunut. Hengellisesti ja ilmapiiriltään jopa poikkeuksellisen hyvä. Lapset ovat saaneet erityishuomiota sukulaisiltaan. Lappeenrannassa ovat nauttineet mummin ja vaarin seurasta ja tietenkin uima-altaasta. Sara ja Alina serkkujensa kanssa kävivät Puuhamaassa ja serkut olivat yökylässä meillä. Parasta aikaa on meneillään lasten vastavierailu Kuusjoelle Reijan, Billin, Saran ja Alinan luo. Ennätimme tavata myös "Kenian sukulaisia" pariinkin otteeseen ja parin päivän päästä jälleen luovutamme heidät Afrikalle.
Kiva oli myös retkemme asuntovaunun kanssa Joensuuhun. "Tekosyy" matkallemme oli Joensuun Gospel -festarit, mutta parasta tietenkin oli ystävien tapaaminen. Nautin ihan täysillä saamastamme huomiosta entisessä kotikaupungissamme. Joensuun matkallemme muuten osui ainoat vähän heikommat kelit koko kesän aikana. Heinäkuun viimeinen viikonloppu ja lämmintä vain noin 13 astetta!
Itselleni kuitenkin kesän kohokohta oli mökkimatka Pyhämaalle elokuun alussa. Ilmat olivat mahtavat, sukulaisia oli ilo tavata, marjoja riitti pensaissa ja saunassa riitti lämmintä. Kävin sunnuntaina Pyhämaan kirkossa jumalanpalveluksessa. Evankeliumia oli tarjolla varsin suoraan, mutta sittenkin kohokohdaksi muodostui Inkeri -tätini kuoleman ilmoittaminen seurakunnalle. Ilmoituksen jälkeen kanttori aloitti saman tien laulamaan, itseään uruilla säestäen: Sua kohti Herrani. Kylmät väreet menivät selkäpiitäni pitkin ja sydämeni täytti pohjaton riemu. Päämäärämme on selvä, kun vain jaksamme olla Kristuksessa!
Kesä jatkuu vielä Sääksin rannan Elorock 2006 -tapahtumalla ja nuorten viikonloppuleirillä. Ja onhan meillä Tiinan ja Josen kanssa vielä ensi viikko lomaakin. Eve ja Jere tiistaina jälleen palaavat koulun penkille. Mutta ei anneta senkään pilata sitä tosiasiaa, että vielä on kesää jäljellä. Nautitaan siitä!