perjantai 21. heinäkuuta 2006

Autuaita olette te...

Helsingin Sanomat 20.7.2006 osastolla Kotimaa:
"Vapaa-ajattelijain liitto on tehnyt rikosilmoituksen evankelis-luterilaisesta kirkosta.
Liiton mielestä kirkon on syytä epäillä syyllistyneen kiihotukseen kansanryhmää vastaan, koska sen nettisivuilla on "vanha kirja nimeltä Raamattu". Rikosilmoitus nostaa esiin Vanhan testamentin psalmin 53, jonka toista jaetta liitto pitää rikoslain vastaisena:
"Mieletön se, joka ajattelee: 'Ei Jumalaa ole'. Turmeltuneita ovat ne, jotka näin ajattelevat, inhottavia ovat heidän tekonsa. Ei kukaan heistä tee hyvää." Rikosilmoituksen mukaan tämä solvaa ja panettelee yhtä ihmisryhmää, ateisteja."


Vapaa-ajattelijain liiton mukaan kyseessä on "kosto" yksityishenkilön tekemästä tutkintapyynnöstä koskien liiton kotisivujen kristinuskoa herjaavaa kuvamateriaalia. Lumipallo lähti liikkeelle Tanskasta Allahia pilkkaavista kuvista. Pallo on hajonnut jo aikaa sitten, mutta näköjään vielä jäänteitä on nähtävissä Suomessakin. Elämme merkillistä aikaa. Yleinen suvaitsevaisuus on mennyt niin pitkälle, että Hollannissa hyväksyttiin pedofiilien puolue. Olemme tilanteessa, jossa emme ilmeisesti enää yhteiskuntana hahmota oikean ja väärän eroa. Valkoinen onkin mustaa ja musta valkeaa. Ilmeisesti meihin ihmisiin on rakennettu jonkinlainen suvaitsemattomuuden kiintiö. Yleisen mielipiteen, markkinavoimien ja median luomassa paineessa suvaitsevaisuutemme kohteet vain vaihtuvat. Kun mediassa vahvat mielipidevaikuttajat sanovat jonkin olevan suvaittavaa, suurin osa trendihakuisista suomalaisista muuttaa mielipidettään. Ja koska meillä on oltava aina myös asioita, joita emme suvaitse, joudumme täyttämään kiintiömme. Yleinen suunta näyttää olevan, että kristinusko on pudonnut kategoriaan, jossa olevia asioita ei tarvitse suvaita. Henkisyys, johon kuuluu hyvien arvojen ottaminen eri uskonnoista on trendikästä. Se on suvaittavaa, jopa ihailtavaa. Usko Raamatun ilmoitukseen Jumalan pelastussuunnitelmasta Kristuksen kautta ja Raamatun mukaan eläminen ei ole trendikästä. Sitä ei siis tarvitse suvaita.
Suvaitsevaisuudesta tai suvaitsemattomuudesta voisi taittaa peistä vaikka kuinka, mutta kuka siitä hyötyisi? Useimmiten siitä hyötyy vain valtavirtana oleva puoli. Olenaista minulle onkin, haluanko olla hyväksytty, pidetty ja suvaittu vai haluanko Mestarini kutsuvan minua autuaaksi.

"Autuaita olette te, kun teitä minun tähteni herjataan ja vainotaan ja kun teistä valheellisesti puhutaan kaikkea pahaa. Iloitkaa ja riemuitkaa, sillä palkka, jonka te taivaissa saatte, on suuri. Niinhän vainottiin profeettojakin, jotka elivät ennen teitä." (Matt. 5: 11-12)

Mielummin elän autuaana!

tiistai 18. heinäkuuta 2006

Helsinki - kesäparatiisi

Vietimme eilen Tiinan ja Josen kanssa Helsinki-illan. Eve halusi olla kaverinsa kanssa illan kotona, Jere oli Viiru -serkunssa kanssa leffassa. Niinpä meille jäi yllättäen mahdollisuus pitää vapaailta. Nurmijärvellä asumisen yksi parhaista puolista on Helsingin läheisyys. Kun maaseudun rauha alkaa ahdistaa, niin autolla pääsee kesäiltana reilussa puolessa tunnissa stadin sykkeeseen. Elämässäni on kaksi kaupunkia yli muiden ja Helsinki on niistä se toinen. Lapsuuteeni Helsinkiin ei koskaan kuulunut kesänvietto kaupungissa. Kun koulut loppuivat Viinikkalan perhe suunnisti välittömästi mökille Pyhämaalle. Useimmiten matka tehtiin Anttureiden käytössä olleella Saalemin punaisella VW kleinbussilla. Kuskina toimi varsin usein Puukon Aarne, joka vankkumattomalla raitiovaunukuljettajan ammattitaidolla meidät perille toimittikin. Paluumuutto kaupunkiin tapahtui korkeintaan viikkoa ennen koulujen alkua. Tästä opettajaäidin pitkän loman siunauksesta johtuen Helsinki jäi melko vieraaksi kesäkaupunkina varhaislapsuudessani. Oikeastaan vasta kesällä 1976, kun äidin sairaus oli edennyt niin pitkälle, ettemme voineet olla mökillä, näin Helsingin kesällä.
Eilisellä kaupunkivisiitillämme löysin hyvän parkkipaikan Erottajalta, ihan Iso-Roban päästä. Siitä kävellessämme kuuntelemaan Espan lavalle jazzia, palasin hetkeksi herkistelemään tuon äidin viimeisen kesän muistoissa. Sivujuonteena mainittakoon, että hyvä jazz-sessio oli pilattu miksaamalla. En voi käsittää, miksi esiintyneen piano-, basso-, rumputrion soitto oli miksattu särkemään korvia. Jazzin olemuksesta oli jäänyt miksaajalta jotain ymmärtämättä! Niin siitä kesästä 1976 vielä. Se kesä jäi tavallaan lapsuuteni viimeiseksi kesäksi, vaikka täytin kyseisenä syksynä vasta 11. Suuria muutoksia tapahtui elämässäni. Kansakoulu oli päättynyt ja oppikoulu Alppilassa odotti. Äiti kuoli elokuussa ja jotain hajosi pienen miehen sisällä. Kesällä seikkailin jo jonkin verran yksin Kaupungilla. Lähdin joskus aamupäivisin Myllypurosta keskustaan bussilla. Usein kävelin Rautatientorilta Stockan läpi, sitten Espaa pitkin Kauppatorin rantaan ja sieltä palasin Rikhardinkadun kirjastoon. Tuona kesänä vielä vilpittömästi uskoin Jumalan parantavan äitini ja kaiken palaavan ennalleen. Lapsuutta elin myös kirjastossa aikaa viettäessäni. Mieliluettavaani olivat Rasmus Nallet, ne tosin jo vähän salaa, Viisikot, 3 etsivää ja sarjakuvat. Toisinaan istuin kuulokkeet korvilla kuuntelemassa lasten kuunnelmia ja lauluja.
Äidin kuoleman jälkeen pakenin usein yksin suoraan koulusta Rikhardinkadun kirjastoon. Pakenin äiditöntä kotia, suruani, katkeruuttani ja kaikkea epämääräistä myllerrystä sisälläni. Kirjastossa sain paeta hetkeksi pois todellisuudesta. Sinä syksynä luin ensimmäiset Christien, MacLeanin, ja Waltarin dekkarit ja paljon muita tajuntaani laajentaineita kirjoja. Löysin myös musiikin laajan kirjon. Beatless, Simon & Garfunkel, Queen, Hurriganes ja monet muut levyt tulivat kuunneltua läpi. Mutta suurimman vaikutuksen teki sittenkin Glenn Millerin Moonlight Serenade ja Chattanooga Choo Choo. Siitä sai alkunsa rakkauteni jazzia kohtaan.
Seuraavat kesämuistoni Helsingistä ovatkin vuodelta 1983. Työt Puotinharjun Carrolsissa mahdollistivat aamuiset kahvihetket Kauppatorilla ja heräävän kaupungin tarkkailun Espan penkiltä käsin. Ensimmäiset yleisurheilun maailmanmestaruuskisat tekivät kaupungista kansainvälisen ja aktiivisen. Olin miltei täysi-ikäinen komea nuorukainen. Espan puisto oli hyvä paikka pönkittää itsetuntoani. Tuntui hyvältä tulla huomatuksi tai ehkä vain kuvittelin niin. Kesä -83 on jäänyt mieleeni yhtenä elämäni parhaista aikakausista. Helsingin kesässä kävin omat taisteluni Jumalan ja maailman välillä. Eräänä helteisenä yönä taistelu päättyi loppujen lopuksi Jumalan voittoon. Ja seuraavana yönä näin unessa Tiinan kasvot. Loppu onkin historiaa, mutta kesän -83 muistot eivät ole haalenneet. Jos kesä -83 oli elämässäni onnellista aikaa, niin vielä enemmän kesä 2006. Uskomattoman hyvältä tuntui kävellä Espan puistossa yhdessä Tiinan ja Josen kanssa. Ja iloita myös Evestä ja Jerestä, jotka menevät jo toisinaan omia menojaan. Kiitollisena mietin, miten erilaiset kesät -76 ja -83 ovat omalta osaltaan rakentaneet elämääni ja etenkin onnellisuuttani. Väkisin mieleeni nousee Raamatusta ajatus: Mutta me tiedämme, että kaikki yhdessä vaikuttaa niiden parhaaksi, jotka Jumalaa rakastavat, niiden, jotka hänen aivoituksensa mukaan ovat kutsutut. (Room. 8: 28)
Muuten, se toinen elämäni kaupunki on Lappeenranta. Mutta siitä ehkä enemmän joskus toiste. Nauttikaa kesästä Helsingissä. Silloin Itämeren helmi on parhaimmillaan ja ehdottomasti rennoimmillaan.

maanantai 17. heinäkuuta 2006

Kotona?

Eilen illalla sain tekstiviestin, jossa kerrottiin tätini nukkuneen pois. Kävin mielessäni läpi muistoja hänestä ja totesin niiden olevan pääsääntöisesti jo yli 20 vuoden takaa. Viimeisinä vuosina tapasimme enää satunnaisesti häissä, hautajaisissa tai muissa suvun kokoontumisissa. Parhaat mielikuvani hänestä liittyvät lapsuuteni kesiin. Muistoissani näen, kuinka Inkeri -täti, huivi päässään ja lypsyesiliina edessään, kaatoi vastalypsettyä maitoa viiden litran tonkkaani mökille vietäväksi. Muistan, kuinka hän jaksoi ihmetellä, miten kaupunkilaispoika jaksoi viihtyä tunteja navetassa. Enkä millään osannut kertoa hänelle, miten hyvältä tuntui rapsuttaa pientä vasikkaa ja antaa sen nuolla kättä. Vasikoiden ja lehmien seura oli ilman eläimiä kasvaneelle kaupunkilaispojalle huikea kokemus. Suurimmaksi kokemuksekseni jäi kuitenkin lehmän poikimisen seuraaminen. Yhtään en osannut hävetä, että konferenssivaatteeni haisivat navetalta. Onneksi ennätin nähdä poikimisen, ennen linja-auton tuloa. Suoraan navetasta suunnistin nimittäin linja-autolla Uudenkaupungin asemalle ja siitä junalla Hämeenlinnan kautta Katinalaan konferenssiin. Se konferenssi oli viimeinen Katinalassa ja samalla se oli minulle ensimmäinen ihan itse tehty konferenssimatka. Inkeri -täti yritti navettaan tuloa estellä. Hän ei olisi päästänyt minua "pyhävaatteissa" navettaan, mutta ei hän, eikä mikään muukaan olisi saanut minua estettyä. Poikiminen oli nähtävä.
Tätini oli ahkera, hiljainen ja jollakin tapaa etäinen, mutta silti koin hänen olleen mielissään sukulaispojasta, joka yritti auttaa talon töissä. Sain olla mukana heinänteossa, mansikkamaalla, karjaa ajamassa kesälaitumelle ja pääsinpä joskus mukaan Rauman torille myymään mansikoita.
Siitä huolimatta, ettemme vuosiin olleet tekemisissä oikeastaan lainkaan, koen jossain sisälläni pienen tyhjäksi jääneen kohdan. Tuo tyhjä kohta muistuttaa tädistäni ja herättää minussa toivon. Toivon, että tätini on voittajana perillä, kotona Isän luona. Ja siellä saan jälleen tavata hänet.

perjantai 14. heinäkuuta 2006

Olemisen sietämätön keveys

On merkillistä, miten erilaisia aamut elämässäni ovat. Joskus on todella vaikea saada itseään käyntiin ja ensimmäiset pari tuntia ovat varsin tehottomia. Yleisimpiä lienee kuitenkin aamut, joita voisi luonnehtia rutiniiaamuiksi. Ylös, pesulle, lapset herättämään ja lähettämään tahoilleen ja kaiken tämän jälkeen ihan ikioma hyvä hetki ennen töiden aloittamista aamiaispöydässä Hesarin äärellä.
Ja kuten tänään, elämä toisinaan yllättää aamuilla, jolloin elämä tuntuu suorastaan sietämättömän kevyeltä. Saattaa kulua pitkäkin tovi ilman huolia ja murheita. Siitäkin huolimatta, että aamu aamun perään entistä vanhemman ja väsyneemmän näköinen keski-ikäinen mies tuijottaa tuimasti silmiini kylpyhuoneen peilistä. Eivät edes kolotukset nivelissä ja aamutukkoinen nenä saa elämää raskaaksi. Voi kun ymmärtäisi, mistä nämä elämän hyvät, kevyet hetket syntyvät. Mikä on niiden resepti? Toki löydän niihin paljonkin ainesosia, mutta sittenkin tietty epäloogisuus yllättää kerta kerran jälkeen. Elämä tuntuu välillä sietämättömän kevyeltä ja hyvältä siitäkin huolimatta, ettei aina takana ole tarpeeksi nukuttuja tunteja. Rakkauden ja kunnioituksen saaminen, tarpeiden täyttyminen, rukous, kiireettömyys, kesäiset äänet ikkunasta, uusien asioiden myönteinen odottaminen... Näitä ainesosia ainakin minä tarvitsen olemiseni keveyteen.
Tätä päivää odotan innolla. Tiinan tilipäivä, Jose kotona "auttamassa töissäni", lähtö Lappeenrantaan hakemaan isommat lapset kotiin mummin ja vaarin luota ja sitten vielä kaikki positiiviset yllätykset, joita päivä pitää sisällään. Siis toisaalta tavallisista tavallisin arkipäivä, joten ilmeisesti olen elämääni tyytyväinen keski-ikäinen rutiineita kaipaava mies. Turvallista, helppoa ja tylsää? Ehkä, mutta itse olen todella kiitollinen siitä, että elämäni taustat ovat kunnossa. Miten paljon enemmän voinkaan keskittyä tehtävääni ja kutsumukseeni palvella Herraa.
Tänään jälleen huomasin odottavani innolla mitä seurakunnassani tuleekaan tapahtumaan. Sisälläni on positiivinen kutina, että tuleva syyskausi tuo mukanaan paljon uusia hienoja asioita. Odotan innolla, että saamme uusia vastuunkantajia viemään seurakuntaa eteenpäin. Odotan johtoryhmän rukousyhteyden lisääntyvän ja samalla todellisen yhteyden (=ystävyyden) kasvavan. Lapsi- ja nuorisotyömme ei voi mennä kuin eteenpäin ja mitkä mahdollisuudet meillä ovatkaan täällä pääministerimme "paratiisissa" saavuttaa lapsia ja nuoria. Uskon Jumalan myös vievän ihan uudelle tasolle seurakuntamme yhteisen Jumalanpalveluksen. Viime sunnuntain todella helteisessä jumalanpalveluksessa koin pitkästä aikaa, miten koko paikalle saapunut seurakunta eli todeksi samaa Pyhän Hengen kosketusta. Olipa sytyttävä kokemus. Sydämen kyllyydestä oli hyvä ylistää ja julistaa.
Tänään illalla tulee Radio Deistä Avainmedian uutisia, jossa haastattelen Venemiehen Mauria. Ohjelma jäi varmaan melko kevyeksi jutusteluksi, koska en tajunnut asettaa haastatteluun tavoitetta. Lisäksi Mauri on todella mukavaa juttuseuraa ja turhan tuttu. Mutta tulipahan rento keskusteluohjelma, jossa tulee esitellyksi yksi Avainmedian hallituksen jäsen ja entinen hallituksen puheenjohtaja. Lisäksi sivusimme jonkin verran mediatyötä seurakunnissa. Radio-ohjelmien teko on ollut todellista terapiaa ja "hyvä harrastus" seurakuntatyön rinnalle. Valitettavan vähän on kuitenkin tullut tehtyä ohjelmia, joihin olisin ollut tyytyväinen. Joskus harmittamaan ovat jääneet turhat täytesanat, huonot kysymykset tai kysymättä jääneet asiat. Onneksi haastateltavat ovat olleet hyviä ja etenkin innostuneita asiastaan. Yleistäen voinkin sanoa, että studiokeikat ovat aina sytyttäneet toimittajaakin. Palautetta ohjelmista tulee harmittavan vähän. Konferenssissa sain joitakin palautteita, mutta ne koskivat lähinnä hyvää radioääntäni. Hienoa kuulla olevansa hyvä-ääninen toimittaja. Kaipaamaan jään kuitenkin palautetta siitä, että joku on tullut tavalla tai toisella kosketetuksi tekemieni ohjelmien kautta.
Toivottavasti tämä ihana olemisen sietämätön keveys jatkuu ja näkyisi myös ylihuomisen saarnassani!

torstai 13. heinäkuuta 2006

Blogin aloitus

Päätin ryhtyä moderniksi ja aloitan jakamaan julkisesti ajatuksiani blogini välityksellä. Puolustellesani itselleni, miksi jakaisin omia oivalluksiani, kokemuksiani ja ajatuksiani julkisesti, löysin mielestäni riittävästi hyviä syitä. Tässä muutamia:

  • Monet hyvät kokemukset ja ajatukset saattaisivat jäädä muuten vain omaksi iloksi - jaan ne mielelläni toisten kanssa (joskus joku ajatuksistani ja kokemuksistani voi olla oikein hyväkin!)
  • Julkisuushakuisuuteni saa jonkinlaista tyydystä jo siitä tiedosta, että joku saattaa olla kiinnostunut minusta
  • Koneen ääressä istuessani teen usein paljon turhempiakin asioita
  • On erinomainen asia, jos joku oppii minua tuntemaan paremmin blogin kautta
  • Olen laiska pitämään yhteyttä ihmisiin ja näin ollen blogi on askel parannukseen (varsinkin jos se synnyttää vielä vuorovaikutustakin)
  • Ajatuksien työstäminen tekstiksi on kehittävää
  • ...

Toivon myös aktiivisuutta sinulta, joka tänne löysit tiesi. Lupa on kommentoida ja käydä keskustelua. Itselleni kaikista tärkeintä on, että blogistani löytyisi todellinen ihminen. Minä sellaisena, kuin todella olen, sekä ne asiat ja arvot, jotka elämääni johtavat ja jotka antavat elämälleni tarkoituksen.

Tänään tarkoitus elämälleni löytyy Kristuksen seuraamisesta ja perheestäni.