perjantai 21. heinäkuuta 2017

Kaikki ne ovat…

Vuonna 1980, ollessani 15-vuotias, muutimme Helsingistä Lappeenrantaan. Olin innoissani elämänmuutoksesta ja samaan aikaan mieleni oli kipeä rakkaan Helsingin jäädessä taakse. Elin tuolloin jonkinlaisessa murrosiän hämmennyksessä, enkä oikein tiennyt kuka ja millainen olen. Sydämestäni toivoin, että muutto toiselle paikkakunnalle, uuteen kouluun ja kokonaan uusiin sosiaalisiin piireihin toisi selkeyttä elämääni. Murrosiän mukanaan tuomista haasteista huolimatta, olin varsin hyväkäytöksinen, kohtelias, sosiaalisesti avoin ja muut huomioon ottava nuorimies. Olisin niin mielelläni toivonut saavani hyvän alun uudessa tilanteessa. Ajattelin, että muuton ansiosta elämässäni kääntyisi nyt uusi puhdas sivu - tabula rasa.

Ensimmäisenä koulupäivänä astelin varovaisen myönteisin ajatuksin Armilan yläasteen pihamaalle. Kysellen löysin tieni oikeaan luokkaan, tosin ihan viime hetkellä. Tietenkin siinä vaiheessa vapaana oli enää eturivin paikkoja, jotka ovat aina tuottaneet minulle suurta tuskaa. Luonteeni nyt vain oli, ja on edelleen, sellainen, että mieluiten istuisin paikalla, josta voisin tarkkailla kaikkea sitä, mitä ympärilläni tapahtuu. Koen aina pientä ahdistusta, kun selkäni takana on ihmisiä. Tuntuu siltä, kuin en kontrolloisi tilannetta. Siinä minä sitten istuin eturivissä kaikkien muiden arvioitavana. Vielä vähän lapsenkasvoinen, isokokoinen ja ihan komea uusi oppilas. Kun luokanvalvoja saapui luokkaan ja oli tervehtinyt meitä oppilaita, hän käänsi huomionsa minuun. Vaikka olinkin ainoa uusi oppilas luokassa ja istuin melkein opettajan pöytää vastapäätä, hän kysyi, missä on uusi HELSINKILÄINEN oppilas. Kun nostin käteni pystyyn tunnustaakseni hänen antamiensa tuntomerkkien mitä ilmeisemmin sopivan parhaiten minuun, alkoi tapahtua asioita, jotka vieläkin muistan liiankin hyvin. Varsin epäsiistiltä näyttävä, pienikokoinen miesopettaja säntäsi eteeni, s-kirjainta erikoisesti suhauttaen esitteli itsensä ja ojensi kätensä minua kohden. Kohotin takapuoltani kohteliaan muodollisesti tuolistani, tartuin ojennettuun käteen ja vastasin hänen tervehdykseensä esittelemällä itseni. Tämän jälkeen koko luokka kuuli hänen mielipiteenään, millaisia kaikki helsinkiläiset ovat. Adjektiiveistä mieleeni jäivät ainakin seuraavat: epäkohtelias, veltto, itseriittoinen ja kaiken lisäksi sanaa raggari käytettiin synonyymina helsinkiläiselle. Lopuksi hän vielä kertoi, että kyllä hän minut vielä tavoille opettaa. Nykyisellä elämänkokemuksellani en jäisi sanattomaksi, vaan käynnistäisin dialogin, jonka avulla pyrkisin murtamaan minuun aiheettomasti lyödyt leimat ja stereotypiat. Pyytäisin, että minua arvioitaisiin tutustumalla minuun, antamalla mahdollisuus oppia tuntemaan todellinen persoonani, eikä kuvaa minusta luotaisi yleistysten ja ennakkokäsitysten perusteella. Mutta 15-vuotias minäni istui siinä etupenkissä itkua pidätellen käsittämättä, mitä oli tehnyt mahdollisesti väärin tai millä oli onnistunut provosoimaan aikuisen ihmisen noin primitiiviseen käyttäytymiseen. Siitä hetkestä vihasin syvästi koulua, sen auktoriteettejä ja koin oppivelvollisuuden viimeisen vuoden olevan syvältä, sieltä itsestään… En ollut koskaan ennen kokenut itseäni niin nöyryytetyksi.

Uskon sitkeästi vanhaan Ison Kirjan totuuteen siitä, että "kaikki yhdessä vaikuttaa niiden parhaaksi…" Joten miten tämä 37 vuoden takainen kokemukseni on vaikuttanut parhaakseni? Ainakin olen oppinut inhoamaan yleistyksiä, stereotypioita, ennakkoasenteita ja oletuksia.

Kaikkihan sen tietävät, että kalliolaiset ovat punaviherpiipertäjiä, keski-ikäiset kristityt naiset ovat kukkahattutätejä, suomenruotsalaiset ovat syntyneet kultalusikka suussa, kehä kolmosen ulkopuolella asuvat ovat juntteja, akateemisesti korkeasti koulutetut elävät omassa kuplassaan, islaminuskoiset ovat terroristeja tai vähintäänkin raiskaajia, romanit työtävieroksuvia, venäläiset uusrikkaita öykkäreitä, vanhat piiat liian nirsoja, naisjalkapalloilijat lesboja, stuertit homoja, helluntailaiset tiukkapipoisia syntilistojen laatijoita, humaltuneet naiset miehenkipeitä, politiikot epäluotettavia, yksinhuoltajien lapset potentiaalisia luusereita, varattuihin miehiin ihastuneet huoria, lahtelaisilla on huono itsetunto, katoliset papit pedofiileja, helsinkiläiset ylpeitä, tasa-arvoista avioliittolakia vastustaneet homekorvaisia konservatiiveja, maahanmuuttokriittiset rasisteja…

Entäpä jos ihan oikeasti antaisimme toisillemme mahdollisuuden tulla näkyväksi omana, ainutlaatuisena persoonana. Ilman stereotypidoiden etuliitteitä ja ennakkoasenteiden adjektiiveja. Uskon, että voisimme silloin löytää toistemme persoonien kautta valtavia rikkauksia omaan elämäämme.

Mitäpä jos Kalliossa asuukin muitakin, kuin punaviherpiipertäjiä ja luultavasti voisin oppia punavihreän ideologian kannattajilta valtavasti. Voisin jopa huomata, miten monista asioista kannamme yhtä lailla huolta. Kuten siitä, millaisessa maailmassa seuraavat sukupolvet joutuvat elämään.
Samaa huolta kantanevat myös kukkahattutädit, jotka tuntuvat pahoittavan mielensä milloin mistäkin. Mutta miksi he pahoittavat mielensä ja mitä voisimme tehdä yhdessä paremman elämän eteen.
Uskon myös, että suomenruotsalaiset lähimmäiseni elävät ihan samojen lainalaisuuksien mukaan kuin me äidinkielenämme suomea puhuvatkin. Leipä hankitaan otsa hiessä ja lapset synnytetään kipujen saattelemana, on sitten äidinkielemme suomi tai ruotsi.
Kehä kolmonen ei ole raja, jonka pohjoisella puolella olisi sen huonompia ihmisiä, sen perusteella, että he asuvat maalla. Olemme samanarvoisia ihmisiä, joilla vain on erilainen asuinympäristö. Maaseutu tai urbaani kaupunkiyhteisö eivät ole joko parempi tai huonompi kasvualusta. Ne ovat erilaisia, mutta se, millaisia ihmisiä niistä tulee, riippuu sittenkin eniten niiden asukkaiden valinnoista.
Jokaisella meillä on ympärillämme jonkinlainen kupla, josta käsin katselemme maailmaa ja sen muita asukkaita. Ei vain akateemisilla ihmisillä.
Terroristeja ja raiskaajia löytyy monien eri ideologioiden, poliittisten katsantokantojen, uskontojen ja uskomusten kannattajista. Niihin syyllistyvät ihmiset, joiden on itse henkilökohtaisesti kannettava vastuu järkyttävistä teoistaan, eikä piilouduttava aatteidensa taakse.
Ahkeria työntekijöitä ja työnvieroksujia löytyy ihan yhtä lailla heimoihin tai rotuihin katsomatta. Ja turha on olla kateellinen, jos joku on menestynyt elämässään ja antaa sen näkyä.
Ja tuskin kaikki vanhat piiat ovat olleet liian nirsoja, vaan yksin eläminen voi olla harkittu ja tietoinen valinta. Eikä harrastuksien tai ammatin valinta määritä sukupuolista suuntautumista. Ja onhan homoseksuaaleilla lupa harrastaa ja tehdä työtä siinä missä heteroillakin. Humalaan saa juoda itsensä ilman seksuaalisia taka-ajatuksiakin, epäluotettavia ihmisiä on ihan varmasti kaikissa ammattiryhmissä, yksinhuoltajien lapset voivat olla aina myös potentiaalisia menestyjiä. Ja kun ihminen antaa himoilleen ja mielihaluilleen vallan, niin sitä voi ihastua vaikka ukkomieheen tai vaimoihmiseen, varsinkin jos ihastumiselleen saa vastakaikua.
Ei edes lahtelaisuus tarkoita automaationa huonoa itsetuntoa, ehkäpä meillä vain on tavallista enemmän itseironiaa. Pedofiilejäkin löytynee eri ammattiryhmistä, eikä teologinen pappiskoulutus ole sen enempää syy kuin estekään sille, että joku syyllistyy vakaviin rikoksiin. Helsinkiläinen itsevarmuus ei ole synonyymi ylpeydelle.
Konservatiivi voi olla varsin liberaali ja toisinpäin. Yhteiskunnallisille asioille tuleekin olla kriittinen, mutta kriittisyys ei automaattisesti tarkoita, että kriitikot olisivat jotakin kansanryhmää tai sen edustajia vastaan...

Itsekin helluntailaisena ja vielä pastorina uskon, että jos sinulla on rohkeutta tutustua minuun ilman ennakkoasenteita, et ehkä löydäkään syntilistojen laatijaa, vaan uskon sinun löytävän rakkaudesta armahdetun syntisen. Joten mitäpä jos kohdatessamme toisemme, antaisimme toisillemme mahdollisuuden. Näkisimme toisemme aidon persoonallisuuden. Avaisimme eteemme annetun tyhjän sivun kiinnostuneena, millaisen persoonan ja identiteetin toisistamme löydämme. Näin voisimme löytää toistemme kautta myös uutta itsestämme ja aito ja todellinen identiteettimme vain vahvistuisi.

Toivoisin, että olisin omien kokemusteni kautta oppinut, että olen valmis astumaan ulos omasta kuplastani ja näkemään jokaisessa kohtaamisessa toisen ihmisen lähimmäisenäni. Ihmisenä, persoonana, jolla on oma identiteetti, jota minä en määritä omien ennakkoasenteideni perusteella.
Aina ei ole helppoa astua ulos helluntailaissuomalaisen perheellisen heteromiehen mustavalkoisesta ja keskiluokkaisen turvallisesta kuplasta. Mutta muuta vaihtoehtoa ei minulla ole, kuin toimia Lähettäjäni opetuksen mukaisesti. Kuka sitten on lähimmäiseni? Eräs mies oli matkalla Jerusalemista Jerikoon, kun rosvojoukko yllätti hänet. Rosvot veivät häneltä vaatteetkin päältä ja pieksivät hänet verille. Sitten he lähtivät tiehensä ja jättivät hänet henkihieveriin. Samaa tietä sattui tulemaan pappi, mutta miehen nähdessään hän väisti ja meni ohi. Samoin teki paikalle osunut leeviläinen: kun hän näki miehen, hänkin väisti ja meni ohi. "Mutta sitten tuli samaa tietä muuan samarialainen. Kun hän saapui paikalle ja näki miehen, hänen tuli tätä sääli. Hän meni miehen luo, valeli tämän haavoihin öljyä ja viiniä ja sitoi ne. Sitten hän nosti miehen juhtansa selkään, vei hänet majataloon ja piti hänestä huolta. Seuraavana aamuna hän otti kukkarostaan kaksi denaaria, antoi ne majatalon isännälle ja sanoi: 'Hoida häntä. Jos sinulle koituu enemmän kuluja, minä korvaan ne, kun tulen takaisin.' Kuka näistä kolmesta sinun mielestäsi oli ryöstetyn miehen lähimmäinen?" Lainopettaja vastasi: "Se, joka osoitti hänelle laupeutta." Jeesus sanoi: "Mene ja tee sinä samoin."

Se mitä minä olisin toivonut luokanvalvojani minusta löytävän, olisi ollut itsestään epävarman, kovin herkän, murrosikäisen, uuteen ja outoon ympäristöön joutuneen pojan, joka olisi kovasti tarvinnut tukea tilanteessa. Mutta hänelle olin ilmeisesti ensisijaisesti helsinkiläinen ja se, millainen hänen käsityksensä helsinkiläisistä oli. No hänkin on lähimmäiseni ja olen toki kaiken antanut anteeksi ja oppinut olemaan kiitollinen siitä, mitä hän tuli opettaakseni minulle.